Sotaa ja rauhaa

Ukrainassa vietetyt nuoren diplomaatin vuodet ovat jättäneet häneen lähtemättömän jälkensä. Ei ihme, että Hautala sisimmässään yhdistää Venäjän jalkoihin jääneen Ukrainan eksistenssitaistelun Suomen vastaavaan vuosisataiseen kamppailuun olemassaolostaan. Kirjassa on yllättävänkin jänniä analogioita.

Venäjä, Venäjä, Venäjä oli puolustusministeri Jyri Häkämiehen kuuluisa tokaisu Suomen dilemmasta, kun hän puhui Washingtonissa vuonna 2008. Samasta kirjoittaa Hautala. Historioitsijana hän kiinnittää huomiota merkittävään, mutta vähälle huomiolle jääneeseen Putin hallintoreformiin, kun tämä siirsi vuonna 2016 Rosarhivin eli Venäjän kansallisen keskusarkiston kulttuuriministeriön alaisuudesta presidentinhallinnon alle.

Muutos ei vaikuttanut kummoiselta, mutta merkitsi jotakin. Arkiston budjettitilanne kohentui merkittävästi. Olennaisinta oli kuitenkin presidentin omien toimeksiantojen hurja lisääntyminen. Arkiston uumenista kaivettiin presidentin tarpeisiin historiallisia sopimuksia, syväanalyyseja menneistä konflikteista ja karttoja tehdyistä rajaratkaisuista. Putin halusi uppoutua arkiston lähteisiin ammentaakseen historiasta aineksia ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalleen. Hautala pohtii kirjassaan, miltä ympäröivästä maailmasta tuntuisi, jos Yhdysvaltain presidentti alkaisi tilata kansallisarkistosta vanhoja rauhansopimuksia Meksikon kanssa tai selvityttäisi Kanadan vastaista rajaa.

Putinin aatteellinen tutkimusmatka muutti 2000-luvulla Venäjän historiatulkinnan. Se alkoi näkyä isovenäläisenä ja suurvaltanationalistisena kansallisena itseymmärryksenä. Presidentin puhe kansakunnalle 2005 kirjasi muutoksen suunnan: ”Viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi oli Neuvostoliiton hajoaminen”. Lähestymistapa oli täysin vastakkainen Mihail Gorbatšovin lähtökohdalle: ”Yhteinen eurooppalainen koti”.

Historiapolitiikka alkoi korostaa ortodoksista uskoa Venäjän erityisyyden henkisenä juurena. Venäläinen patriotismi ymmärrettiin messiaanisena suurvaltatehtävänä. Sen ytimenä on itäslaavien kansallinen yhteenkuuluvuus ja tarina tämän omalakisesta kehityspolusta. Ulkomaailma koetaan kauttaaltaan uhkaavana. Pienten maiden toimijuuteen ei uskota, vaan ne nähdään aina altistuvan kilpailevan suurvallan houkutuksille. Siksi venäläisyyden suojaksi tarvitaan etupiiriä, jossa suvereenisuus on rajattua ja sidottua Venäjän turvallisuustarpeille.

Stalinin kuvia on alkanut ilmaantua kaupunkien katunäkymiin – ei runsaasti, mutta paljon puhuvasti. Generalissimuksen rehabilitointi koski ennen muuta hänen sankaruuttaan natsi-Saksan lyönnissä ja suurvalta-Neuvostoliiton luonnissa. Putin julkaisi näyttäviä artikkeleita toisen maailmansodan tausoista. Länttä ja Puolaa syyllistettiin ja Baltian maat liittyivät vapaaehtoisesti ja laillisesti Neuvostoliittoon, mutta talvisota jäi jonnekin historian hämärään.

Hautalan mukaan Venäjän historiapolitiikan koventuminen alkoi olla kasvavasti propagandistinen ase. Putinin analyyseissa Suomea ei mainittu, mutta eräiden venäläistutkijoiden mukaan Karjalan tasavallan Sandarmohin Stalinin vainojen joukkoteloituspaikoilta löytyi evidenssiä suomalaisten tekemistä joukkomurhista jatkosodan ajoilta. Samoin käynnistettiin tutkintakomitea selvittämään suomalaisten sotarikoksia Itä-Karjalan miehityksen ajalta.

Suomi on kuitenkin ollut sivujuonne uudessa historiantulkinnassa. Ukraina on ollut pääjuonne. Sen kansallinen olemassaolo on kyseenalaistettu. Putin julkaisi laajan artikkelin, jossa piti venäläisiä ja ukrainalaisia samana kansana, joka jakaa yhteisen historian, kielen ja kulttuurin. Isovenäläiset, vähävenäläiset (ukrainalaiset) ja valkovenäläiset kuuluvat yhteen. Vain ulkopuolelta voidaan yrittää rikkoa itäslaavien luonnollinen yhteenkuuluminen, jota on puolustettava viime kädessä vaikka voimalla. Siitä myös olemme saaneet tuta.

Kuvittelimme 1990-luvulla Neuvostoliiton hajonneen yllättävän rauhanomaisesti. Oliko tämä historian poikkeama? Suuri imperiumi rojahti ilman suursotaa. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 avasi lopulta silmät. Olemmekin kokeneet 30-vuotisen sodan, jota on sporadisesti käyty siellä täällä suuren Venäjän-maan reunoilla. Sota on näkynyt ratkaisemattomina avoimina tai jäätyneinä konflikteina.

Mitä ilmeisimmin Ukrainan sota on Neuvostoliiton hajoamisen viimeinen taistelu. Venäjä on tämän sodan jo hävinnyt. Ukrainalaisten kansallinen identiteetti on tänään selkeämpi ja vahvempi kuin koskaan historiassa. Sen myös isovenäläinen historiapolitiikka joutuu kitkerästi myöntämään, vaikka Putin ei vielä myöntäisikään. Ukraina on kansakunta Euroopan kansakuntien joukossa. Venäjän imperiumin aika on ohitse.

Mikko Hautalan kirjan antoisin kohta, ennen kuin presidentti Sauli Niinistö julkaisee omat muistelmansa, lienee Suomen valtiojohdon pohdiskelu tilanteessa, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi tulla ilmeiseksi. Ollako vai eikö olla Naton jäsen? Presidentti Niinistö otti langat vahvasti ja vastuullisesti käsiinsä.

Keväällä 2021 Venäjä aloitti sotilaallisen voiman keskittämisen Ukrainan rajoille. Suuret sotaharjoitukset voitiin tulkita voiman näytöksi, jolla haluttiin jouduttaa neuvotteluratkaisua Itä-Ukrainasta. Tilannetta yritettiin rauhoittaa presidenttien Bidenin ja Putinin tapaamisella Genevessä kesällä 2021. Putin oli valittanut Naton laajenemisesta entisen Neuvostoliiton alueelle ja Ukrainan tukemisesta. Hyvittelyeleenä Biden peruutti Nordstream II -kaasuputkihanketta koskeneet pakotteet.

Mutta Venäjä oli tiensä jo valinnut. Putin esitti joulukuussa 2021 vaatimukset länneltä saatavista ”turvatakuista”. Kaiken päälle hän vaati Naton itälaajentumisen lopettamista ja Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden pitämistä liittokunnan ulkopuolella. Kreml tiesi, että esitykset olivat länsimaille mahdottomia hyväksyä.

Asetelman vakavuutta lisäsi Venäjän ja Kiinan kesken helmikuun alussa 2022 solmittu yhteistyösopimus. Keskinäissuhdetta sitouduttiin kehittämään ilman rajoituksia – tapahtuipa mitä tahansa. Kiina asettui tukemaan Venäjän kantaa turvatakuista ja Naton itälaajentumisen vastustamista.

Suomi oli pudonnut huolestuttavaan, jopa vaaralliseen rakoon. Hyväntahtoisesti tulkiten saatettiin Venäjän vastustus Naton itälaajentumiselle ymmärtää koskevan entisiä neuvostotasavaltoja, ei siis Suomea ja Ruotsia. Kirjaimellisesti näin ei ollut. Pikemminkin voitiin katsoa Venäjän käyvän uhkavaatimuksellaan kauppaa myös Suomen kohtalolla. Meillä ei olisikaan suvereenina valtiona oikeutta päättää turvallisuusratkaisuistamme itse. Joutuisimme Venäjän etupiiriin, pantiksi sen aggression hillinnässä. Voitiin sanoa hyvästit kullatulle Nato-optiollemme.

Presidentti Niinistö oli tarkkana. Vaatiko Venäjä mahdottomia saadakseen edes jotakin, vai oliko tosi kysymyksessä? Se ymmärrettiin, että tilanne ilmensi Venäjän historiallista etupiiriajattelua, vahvistuvan suurvallan valta-aseman elvyttämistä ja kansakuntaan iskostettuja paranoidisia pelkoja ulkoisesta uhasta. Mutta oltiinko muutosta hakemassa avoimella voimankäytöllä?

Presidentti Niinistön uudenvuodenpuhe 2022 oli poikkeuksellisen painava ja Mikko Hautalan mukaan se luettiin huolella myös Valkoisessa talossa. Epäilemättä myös Kremlissä. Se arvioitiin tuon ajankohdan ehkä merkittävimmäksi eurooppalaiseksi puheenvuoroksi.

”Aina kun geopolitiikka muuttaa muotoaan, tuntuvat vaikutukset myös suurvaltoja pienemmissä maissa. Joskus ennen muuta niissä…

Venäjän joulukuussa esittämät ukaasit Yhdysvalloille ja Natolle koskevat Eurooppaa. Ne ovat ristiriidassa Euroopan turvallisuusjärjestyksen kanssa. Etupiirit eivät kuulu 2020-luvulle. Kaikkien valtioiden täysivaltainen tasa-arvoisuus on keskeinen perusperiaate, jota kaikkien tulee kunnioittaa. Viime kädessä maltti, vastuullisuus ja dialogi ovat ainoat tiet eteenpäin. Moni eurooppalainen on kysynyt, puhutaanko meistä meidän yli? Useamman jäsenmaan, myös Ruotsin ja Suomen suvereniteettia on unionin ulkopuolelta kyseenalaistettu. Tämä tekee EU:sta asianosaisen…

Kansallinen turvallisuus, itsemääräämisoikeus ja liikkumatila ovat pienille aivan yhtä arvokkaita kuin suurille. Suomen liikkumatilaan ja valinnanmahdollisuuksiin kuuluu myös mahdollisuus liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä, jos niin itse päätämme.”

Niinistön vakavassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa pitämä puhe torjui etupiirit ja puolusti pienen maan suvereniteettia ja liikkumatilaa viimeiseen asti. Se rohkaisi malttiin ja dialogiin, ei voimankäyttöön.

Mikko Hautalan mukaan Suomen Venäjä-osaamista arvostettiin Washingtonissa. Se perustui valtiojohtomme suoriin yhteyksiin Kremlin vallanpitäjiin. Suomea ei pidetty sinisilmäisenä, vaan realistisena, jota kuvasi myös maan vahvana säilytetty puolustuskyky. Se mitä Suomessa pidettiin usein ylivarovaisuutena tai peräti suomettumisen jälkikaikuina, näytti Hautalan kokemusten mukaan amerikkalaisten silmissä vain terveen itsekkäältä harkinnalta. Pikkuvaltioramboilua ei Washingtonissa kaivattu.

Kriittisinä hetkinä Venäjän sotavalmistelujen kiihtyessä presidentti Biden arvosti ja haki yhteyttä presidentti Niinistöön. Tämän harkintakyky ja syvä vastuuntunto olivat tehneet suurvaltajohtajaan vaikutuksen. Tällaisessa vaarallisessa tilanteessa ei ulkoa opetelluista ja reippaista iskulaisesta paljoa kostunut. Oltiin sodan partaalla.

Suomella ei ollut hötkyilijän mainetta, mutta kun maa liikkui, ymmärrettiin, että tosi on kysymyksessä. Olisiko Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyyspotentiaali voinut toimia pelimerkkinä? Olisiko tällä voinut rauhoittaa Venäjän hyökkäysaikeita?

Nato-optiomme kytkeminen Ukrainan tilanteeseen olisi kuitenkin sisältänyt Suomen kannalta melkoisen riskin. Hautala on kirjassaan kategorinen: entäpä jos Venäjä olisi vaatinut sen pohjalta Suomen aseman jäädyttämistä yhtenä rauhanehtona. Muut, kuin me itse, olisivat näin määrittäneet Suomen turvallisuuspoliittisen aseman.

Jos Suomen valtiojohdolle Nato-option realisointi tuli ilmeiseksi Putinin Suomen suvereniteettia rajaavien ukaasien myötä, niin kansakunta havahtui vasta Venäjän brutaalin aggression käynnistyttyä 24. helmikuuta 2022. Muutos oli raju. Kansakunnan syvämuistissa oli 30. marraskuuta 1939. Sama hyökkääjä suuntasi silloin iskunsa meihin ja olimme yksin. Enää emme tahtoneet jäädä yksin. Siksi yhdessä yössä Nato-jäsenyyshalu kääntyi päälaelleen. Presidentti Putin osoittautui Suomen Nato-jäsenyyden ylivoimaisesti tärkeimmäksi puolestapuhujaksi.

Viisaaksi koettu, hötkyilemätön, mutta määrätietoinen ja realistinen tapa siivitti Suomen Nato-jäseneksi päätymistä. Presidentti Niinistö paalutti sen perustan ratifioidessaan liittymissopimuksen: ”Me emme tee tätä ketään vastaan, eikä kukaan menetä mitään. Me teemme tämän oman turvallisuutemme puolesta.”

Mikko Hautalan ansiokkaan kirjan vajain osio koskee suurvaltakilpailun ja globaalin järjestyksen muutoksen analysointia, jossa on ehkä jääty liiaksi kiinni väistyvän hegemonian viitekehykseen. Voimapolitiikan määrätessä nykytodellisuutta korostuu vastakkainasettelu yhteisten pelisääntöjen ja kilpailullisen vuorovaikutuksen kustannuksella.

Toisen maailmansodan jälkeen muodostunut kaksinapainen maailmanjärjestys ja sen voimatasapaino muuttui kylmänsodan purkauduttua yksinapaiseksi Pax Americanaksi. Yhdysvaltojen mahti oli suurimmillaan ja se oli ainoa supervalta. Se oli johtovaltio luodussa monenkeskisessä yhteistyöjärjestelmässä, oli sitten kyse YK:sta, kansainvälisistä rahoituslaitoksista tai kauppajärjestöstä.

Haastajat, nousevat alueelliset suurvallat alkoivat ajaa moninapaista maailmanjärjestystä. Silloinkin on kyse navoista ja voimatasapainoista, eikä tämä ole sitä mitä pienemmät maat kaipaavat. Vain kaikkia koskeva monenkeskinen sopimusjärjestelmä ja kansainvälinen oikeus, joka sitoo sekä isoja että pieniä, luo kaikille yhtäläiset ehdot toimia. Vain yhteiset pelisäännöt takaavat keskinäisen turvallisuuden ja kestävän kehityksen.

Neuvostoliitto oli kylmän sodan vuosina järjestelmähaaste ja kävi hegemoniakamppailua Yhdysvaltojen kanssa. Viimeistään Ukrainan sotaretkensä jälkeen Venäjä ei enää ole imperiumi ja menneestä suurvaltaroolistaan sillä on jäljellä vain kohtalokkaat ydinaseet.

Sen sijaan toinen idän jättiläinen Kiina on taloudellisilta ja teknologisilta kyvyiltään kohonnut globaaliksi toimijaksi. Yhdysvalloissa se koetaan kilpailijaksi ja pahimmillaan aggressiiviseksi vastustajaksi. Kiina on onnistunut käyttämään kansainvälistä sopimusjärjestelmää ja instituutioita hyväkseen. Yhdysvallat vuorostaan on ottanut niistä etäisyyttä, mikä näkyy WTO:ssa ja YK-järjestelmässä, jos ei vielä Bretton Woods -instituutioissa.

Kiina ei ole yksin. On selvää, että ihmiskunnan enemmistö, ns. globaali etelä tulee ottamaan oikeutetun paikkansa uuden maailmanjärjestyksen muotoutuessa. Mikko Hautala analysoi Yhdysvaltojen aseman kehitystä perinteisellä maan sisäisellä kaksijakoisuudella. Onko supervalta enää halukas olemaan supervalta? Hautala pohtii pitääkö Yhdysvallat päättäväisesti, tarvittaessa voimalla johtavan roolinsa vai eristäytyykö se suurvaltaväsyneenä isolationismiinsa.

Entäpä, jos kyse ei enää ole vain Yhdysvaltojen omasta valinnasta? Ympäröivä globaalitodellisuus muuttuu omalla dynamiikallaan. Jos sitä jää vain vastustamaan eikä sopeuduta uuteen, voidaan ajautua vaikeisiin ristiriitoihin. Pahimmillaan laskeva maailman mahti yrittää epätoivoisesti pitää kiinni saavuttamastaan ja surkea maailmanhistoria toistaa itseään.