Lasse Lehtinen: Sotien syyllisyys – Jälkiviisaassa tarkastelussa.
Otava 2026.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti 1945–1946 on yksi Suomen poliittisen historian kiistattomista kipupisteistä. Lukuisat tutkijat ovat siitä kirjoittaneet, ja oikeusministeriö tilasi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä aiheesta oikeudellisen selvityksen. Lasse Lehtinen on osallistunut keskusteluun painottaen oikeudenkäynnin sisäpoliittista taustaa. Myös nyt käsillä olevassa teoksessa hän toteaa sotasyyllisyysprosessin, samoin kuin ”näytelmän ohjauksen” olleen ”alun perin kotimaista tekoa”. Lavastukseen saatiin tosin apua liittoutuneiden valvontakomissiolta.
Sisäpoliittista näkökulmaa tässä kirjassa perustelee erityisesti sodanaikaisen ulkoministerin Väinö Tannerin nostaminen päähenkilöksi. Tanneria koskevat syytökset rauhan ehkäisemisestä jäivät huteriksi ottaen huomioon, että hän vastusti jatkosodassa Suomen historiallisen rajan ylittämistä ja Itä-Karjalan miehittämistä samoin kuin ns. Ryti–Ribbentrop-sopimusta Saksan rinnalla pysymisestä ja tuki aktiivisesti erilaisia rauhanaloitteita. Sisäpoliittisesti on ymmärrettävää, että vastuuta hävitystä sodasta haluttiin levittää puoluekentässä mahdollisimman laajalle. Tannerin syyttämistä puolsi myös Terijoen hallituksen epäonnisen pääministerin Otto-Wille Kuusisen kauna häntä kohtaan.
Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen konteksti selittää kuitenkin olennaisesti sitä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti ylipäätään oli mahdollinen monista erityispiirteistään huolimatta. Presidenttiä tai ministereitä ei Suomen lainsäädännön mukaan olisi voitu tuomita sodanaikaisesta toiminnastaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli ristiriidassa myös esimerkiksi lainsäädännön taannehtivuuskiellon, satunnaisten tuomioistuinten kiellon, yhdenvertaisuusperiaatteen ja syyttömyysolettaman kanssa, minkä lisäksi siinä on dokumentoitu puutteita liittyen syytettyjen puolustautumismahdollisuuksiin, tuomioistuimeen kohdistuvaan ulkopuoliseen painostukseen ja joidenkin tuomareiden ilmeiseen jääviyteen. Valvontakomission ote oikeudenkäyntiin oli vahva, mikä selittää myös talvisodan tapahtumien rajaamisen sen ulkopuolelle. Samalla Säätytalon prosessilla oli yhteys siihen oikeudelliseen kehitykseen, joka johti Nürnbergin tuomioistuimen perustamiseen ja myöhemmin hyökkäysrikoksen määrittelyyn.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin lähtökohtana oli välirauhansopimuksen 13 artikla, jonka mukaan Suomen tuli huolehtia siitä, että sotarikoksiin syyllistyneet tuomitaan asianmukaisiin rangaistuksiin. Tämän velvoitteen ymmärrettiin Suomessa tarkoittavan sodan oikeussääntöjen rikkomiseen syyllistyneitä, mutta 13 artiklan tulkinta ei ollut Suomen omissa käsissä. Kansainvälisoikeudellinen perusta sotaan syyllisyyden määrittelylle tuli Nürnbergin tuomioistuimen perustamista edeltäneestä Lontoon sopimuksesta, jossa jo sotienvälisenä aikana vakiintuneeseen hyökkäyssodan kieltoon nojaten määriteltiin hyökkäyssodan aloittaminen rikokseksi rauhaa vastaan. Liittoutuneet pitivät Suomea sotaan syyllisenä, mikä on kirjattu myös Pariisin rauhansopimuksen johdantoon.
Tältä osin Lehtisen voi arvioida ylikorostavan kotimaista poliittista painetta ja valvontakomission päällikön Ždanovin roolia. Hänen mukaansa valvontakomissio ei aluksi kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota mutta ”kotikommunistien herkeämätön kampanja käänsi vähitellen komission laajentamaan sotarikoksen käsitettä.” Pääministeri Paasikivi mukautui Lehtisen mukaan ”olemassa olevan tiedon ja luulon varassa Ždanovin tulkintaan, että samalla war criminals -termillä tarkoitetaan Suomen kaikkia sotarikollisia ja ennen muita Suomen sodanajan poliittisia johtajia.” Vaikka Lehtisen keinotekoisena pitämä yhteys Lontoon sopimukseen näin luotiinkin, Suomen sotasyyllisyyshankkeen syntysanoja ei hänen mukaansa lausuttu Moskovassa, Lontoossa tai Washingtonissa vaan Helsingissä. Lehtinen jättää silti avoimeksi muidenkin tutkijoiden pohtiman kysymyksen siitä, olisiko Suomi ainoana Saksan rinnalla sotineena valtiona voinut välttää sodanaikaisten johtajien tuomitsemisen.
Vaikka myös Nürnbergin oikeudenkäynnin tietyt piirteet antavat aiheen puhua voittajien oikeudesta, tuomioistuimen perussääntöön kirjatut oikeusperiaatteet ovat kestäneet aikaa, mukaan lukien ajatus rikoksesta rauhaa vastaan eli hyökkäysrikoksesta, joka sittemmin sisällytettiin myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntöön. Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainassa vuonna 2022 Euroopan neuvostossa on lisäksi sovittu, mm. Suomen tuella, erillisestä tuomioistuimesta, jonka tarkoituksena on tuomita Venäjän ylintä poliittista ja sotilasjohtoa hyökkäysrikoksesta.
Lehtinen päättää kirjansa kysymyksiin siitä, voisiko Suomen kohtalo toistua Ukrainassa: ”Joutuvatko Ukrainan tämän päivän päättäjät oikeuden eteen syyllisinä?” Vaikka Ukrainan tilanne on edelleen avoin, oikeudellisesti olennainen ero vuoden 1945 Suomeen on siinä, että Ukraina on yksiselitteisesti aseellisen hyökkäyksen uhri eikä sitä voi millään perusteella määritellä hyökkääjävaltioksi. Tältä kannalta on merkittävää, että aseellisen hyökkäyksen kielto ja hyökkäysrikoksen käsite ovat paitsi aikaisempaa vahvemmalla pohjalla, myös Ukrainan puolella eivätkä sitä vastaan.
Kirjoittaja
Marja Lehto on toiminut suurlähettiläänä ja YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunnan erityisraportoijana. Hän on oikeustieteen tohtori ja valtiotieteen maisteri sekä dosentti Helsingin yliopistossa. Lehto on suorittanut 181. maanpuolustuskurssin vuonna 2007.
