Stoltenbergin vuosikymmen Natossa

Kokeneena poliitikkona ja vahvatahtoisena johtajana Stoltenbergillä oli merkittävä rooli Naton mukautuessa vallitseviin globaalin turvallisuusympäristön muutoksiin. Kirjan kautta pääsee kurkistamaan Naton poliittisen päätöksenteon valmistelun ytimeen. Monesti merkittävienkin linjausten ja toimenpiteiden taustalta saattaa löytyä alkupiste, josta pienen, avainhenkilöstöstä koostuvan tiimin luonnostelemat ehdotukset lähtevät liikkeelle päätyen lähes sellaisinaan 32 jäsenmaan yhteiseksi kannaksi. Tärkeä huomio myös pienemmille Nato-maille, että oikeantasoinen sijoittuminen Naton rakenteissa on eduksi omien kantojen ja intressien huomioimisen näkökulmasta.

Odotin löytäväni kirjasta pohdintaa Naton monessa mielessä poikkeuksellisesta poliittisen ja sotilaallisen valmistelun symbioosista. Harvassa demokraattisten arvojen pohjalta toimivassa päätöksenteossa nämä kaksi maailmaa kohtaavat samalla toistuvuudella ja kokonaisvaltaisuudella – paikkansa tunnistaen ja samalla toisiaan täydentäen. Yllätykseksi, ei niinkään pettymykseksi, kirjan ainoa viittaus Naton korkeimpaan sotilashenkilöön, sotilaskomitean puheenjohtajaan tapahtuu Tyne Cotin hautausmaalla eteläisessä Belgiassa. Tanskalaiskenraali Knud Bartelsin sotahistoriallisen opastuksen kautta Stoltenberg peilaa 1. maailmansodan syttymiseen johtaneita tekijöitä tähän hetkeen. Vuonna 1914 suurvaltojen takaama Belgian puolueettomuus ei estänyt hyökkäystä, koska Saksa ei uskonut muiden tulevan takaustensa mukaisesti pienen maan avuksi. Pelote petti kohtalokkaasti ja lopputuloksena pelkästään tällä pienellä Flanderin hautuumaalla lepää turhan moni niistä yli 600 000 sotilaasta, jotka sen lähistöllä kaatuivat.

Stoltenberg ei vierastanut tai vältellyt keskustelua sotilaiden kanssa. Kuten laaja-alainen tiedustelutiedon hyödyntäminen, myös sotilaallisen neuvon kuuleminen oli merkittävässä roolissa pääsihteerin tilannekuvan täydentämisessä ja sitä kautta toimeenpanon perusteissa. Tätä dynamiikkaa sivutaan kirjassa rajatusti, pääosin entisten ja silloisten amerikkalaisien kenraalien kanssa käytyjen sananvaihtojen kautta. Sodan ja sen aiheuttamien kärsimysten ymmärtäminen nousee silti kirjassa merkittävällä tavalla esiin yhtenä keskeisimmistä syistä Stoltenbergin koko uran kestäneelle taistelulle rauhan puolesta. Hän varoittaa unohtamasta menneitä sotia ja kehottaa ymmärtämään, mitä pelissä on rauhan rikkoutuessa. Ajatuksia herättäviä sanoja myös meille suomalaisille pohtiessamme omaa historiaamme ja esimerkiksi veteraaniperinnön kerronnan jatkuvuutta.

Kirjan alussa Stoltenbergin isä, itsekin kokenut poliitikko, epäilee Brysselin ja Naton osoittautuvan liian rauhalliseksi työpaikaksi pojalleen. Monet kirjan sivuilla kuvatut lähihistorian murroskohdat – Ukrainan sota, Naton vetäytyminen Afganistanista, Venäjän ja Kiinan maailmanjärjestystä haastava toiminta – osoittivat epäilyn aiheettomaksi. Seesteisyyden sijaan pääsihteerin tehtävästä muodostui yhden miehen kriisinhallintaoperaatio, jonka keskeisiä hetkiä kirja avaa lukijalleen hienosti. Teos on myös oiva jatkumo Naton historiasta kiinnostuneilla, esimerkiksi Peter Appsin Deterring Armageddon: A Biography of NATO jälkeen luettuna. Molempia kirjoja lukiessa huomaa, että Nato on ollut 76-vuotisen historiansa aikana useampaan otteeseen sisäisten kriisien ja jopa hajoamisuhan alla. Perustellusti maailman onnistuneimmaksi puolustusliitoksi kutsuttu liittokuntamme on kipuillut suuntansa kanssa, jäsenistönsä kesken ja rahoitukseensa liittyvien järjestelyjen osalta jo ennen Yhdysvaltain nykyistä presidenttiä. Siksi onkin huomionarvoista, että Stoltenberg seisoo perusajatuksensa takana myös tarinansa lopussa: vahva ja elinvoimainen Nato muodostaa parhaan kehyksen länsimaiden yhteistyölle puolustus- ja turvallisuuspolitiikan saralla. Hänen tapansa kertoa Natosta on tarina yhtenäisyydestä, ystävyydestä ja siitä, miksi Natolla on väliä erityisesti tänä päivänä. Ja siitä, että vaikka liittokunta on aina selviytynyt haasteistaan entistä vahvempana, sen olemassaoloa ei saa milloinkaan pitää itsestäänselvyytenä.