Vuosien saatossa transatlanttisen suhteen tila on vaihdellut paljon. Yhdysvalloilla on kuitenkin ollut merkittävä rooli Euroopan turvallisuudelle ja puolustukselle yli sadan vuoden ajan. Suhde on palvellut myös Yhdysvaltojen kansallista intressiä. Maailmansotien jälkeen transatlanttinen yhteistyö auttoi rakentamaan ja ylläpitämään sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä.
Siirryttäessä strategisen kilpailun aikakauteen tulee suhde kuitenkin päivittää. Emme voi palata kylmän sodan aikaiseen malliin, eikä meidän kannata pyrkiä säilyttämään sen jälkeisen aikakauden suhdetta. Suhteen suojaaminen presidentti Trumpilta (”Trump proofing”) tai yritykset miellyttää häntä eivät ole kestävä tavoite. Strategista kumppanuutta tulee rakentaa neljää vuotta pidemmäksi ajaksi. On siis ryhdyttävä hahmottelemaan uutta transatlanttista suhdetta, joka sisältää yhteisymmärryksen Euroopan ja Yhdysvaltojen rooleista.
Kuva: DoD photo / Navy Mass Communication Specialist 1st Class Kathryn E. Holm
Mikä on muuttunut?
Transatlanttisessa suhteessa Yhdysvalloilla on ollut historiallisesti johtava rooli. Maailman ainoana suurvaltana sen merkitys korostui entisestään kylmän sodan päätyttyä. Eurooppa tyytyi asetelmaan. Osa eurooppalaisista jopa katsoi, että Euroopan vahvempi rooli – puhumattakaan itsenäisestä asemasta – voisi johtaa siihen, että Yhdysvallat hylkäisi Euroopan.
Voi perustellusti katsoa, että kaikki transatlanttista suhdetta ohjaavat seikat ovat muuttuneet. Kiina on noussut globaaliksi toimijaksi ja Yhdysvaltojen prioriteetiksi, Euroopan integraatio on tehnyt Euroopasta yhtenäisemmän ja itsenäisemmän toimijan, ja Venäjä käy sotaa Euroopassa. Lisäksi teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat muuttaneet toimintaympäristöä. Vaikka paljon on muuttunut, samaan aikaan mikään ei ole muuttunut: Yhdysvallat ja Eurooppa tarvitsevat molemmat toisiaan ja hyötyvät tiiviistä transatlanttisesta suhteesta jatkossakin.
Uusi transatlanttinen yhteisymmärrys
Strategisen kilpailun aikakaudella Eurooppa ja Yhdysvallat tarvitsevat transatlanttisen suhteen, joka on aikaisempaa tasavertaisempi ja globaalimpi. Lisäksi sen tulee integroida mukaan kaikki politiikkasektorit.
Tasavertaisempi transatlanttinen suhde edellyttää, että eurooppalaiset kantavat suuremman vastuun omasta turvallisuudestaan. Eurooppalaisten tulee siis panostaa lisää puolustukseen. Kyse ei ole kuitenkaan ainoastaan taakanjaosta (puolustusbudjetit) vaan myös roolijaosta. Eurooppalaisten kasvavat panostukset tulee toteuttaa tavalla, joka vähentää riippuvuutta Yhdysvalloista ja lisää näin Yhdysvaltojen toimintavapautta. Myös Euroopan on kyettävä toimimaan entistä itsenäisemmin kattaen tilanteet, joissa Yhdysvaltojen päähuomio voi olla indopasifisella alueella. Tasavertaisuuden tulee korostua myös transatlanttisen suhteen sisällön määrittelyssä ja prioriteettien asettamisessa. Strategisen kilpailun aikakaudella Eurooppa ei voi olla vain Yhdysvaltojen äänetön yhtiömies.
Uudella transatlanttisella suhteella tulee olla globaali ulottuvuus. Sen sisällöksi ei enää riitä Euroopan puolustaminen Yhdysvaltojen tuella. Tänä päivänä myös Euroopan intressit ovat globaaleja. Tapahtumilla indopasifisella alueella on suora vaikutus Eurooppaan. Lisäksi Kiinan, Pohjois-Korean ja Iranin tuki Venäjälle Ukrainan sodassa on osoittanut, että Euroopan turvallisuutta ja puolustusta tulee ajatella euroatlanttista aluetta laajemmin.
Aikaisemmasta poiketen uuden transatlanttisen suhteen tulee kattaa puolustuksen lisäksi muutkin politiikkasektorit. Tämänkaltaisesta integroidusta toiminnasta olemme nähneet jo esimerkkejä Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022: Yhdysvaltojen ja Euroopan poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen tuki Ukrainalle sekä Venäjälle asetetut sanktiot ovat estäneet sitä saavuttamasta tavoitteitaan. Toimintamallia kehittämällä siitä olisi mahdollista rakentaa aito ”integroitu pelote”, joka huomioitaisiin kaikissa pääkaupungeissa, jotka harkitsevat sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän haastamista. Integroidun pelotteen kehittäminen edellyttää vahvemman EU–Yhdysvallat-suhteen rakentamista, mikä voi olla haasteellista lähivuosina. Nato ei voi kuitenkaan olla ainoa transatlanttisen yhteistyön foorumi.
Siirryttäessä strategisen kilpailun aikakauteen Euroopan ja Yhdysvaltojen odotukset ja vaatimukset transatlanttiselle yhteistyölle luonnollisesti muuttuvat. Ei ole olemassa tehdasasetusta, joka ohjaisi meidät toimimaan yhteistyössä jokaisessa kysymyksessä. Kuten Henry Kissinger on todennut: ”Yhdysvalloilla ei ole pysyviä ystäviä, vain intressejä”. Sen vuoksi on tärkeää määritellä uusi transatlanttinen yhteisymmärrys yhteisten intressien pohjalta. Eurooppalaisten on hyvä tunnustaa, että olemme transatlanttisesta suhteesta Yhdysvaltoja riippuvaisempi. Tämän vuoksi on Euroopan vastuulla vakuuttaa Yhdysvallat siitä, miksi yhteistyö on sen omassa kansallisessa intressissä.
Ensinnäkin Eurooppa joka kantaa enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan vapauttaa Yhdysvaltojen resursseja. Tällöin Yhdysvaltojen muut kumppanit ja liittolaiset tai sen vastustajat eivät koe, että Yhdysvaltojen resurssit ovat levitetty liian ohuelle. Vahvempi Eurooppa on siis myös Australian, Etelä-Korean ja Japanin etu.
Toiseksi, mikäli Yhdysvallat haluaa kääntää huomionsa indopasifiselle alueelle, tulee sen varmistaa, että ”euroatlanttinen selusta” on turvattu. Tämän se saavuttaa jatkamalla yhteistyötä Euroopan kanssa. Lisäksi tarvitaan oikeudenmukainen ja kestävä rauha Ukrainaan.
Kolmanneksi eurooppalaisten on muistutettava Yhdysvaltoja, että se on valmistautumassa maailmaan, jossa sen asemaa haastaa kaksi valtiota, ei yksi. Näistä kahdesta Venäjä on sekä euroatlanttinen että indopasifinen. Suuressa kuvassa kyse on paluusta Halford Mackinderin oppiin Euraasian sydänmaan merkityksestä.
Neljänneksi Yhdysvaltojen ei tule nähdä eurooppalaista puolustusteollisuutta kilpailijana vaan kumppanina. Yhdysvaltojen oma puolustusteollinen pohja on uudistuksen tarpeessa, eikä se kykene tuottamaan riittävästi materiaalia Yhdysvaltojen sekä sen kumppaneiden ja liittolaisten tarpeisiin.
Viidenneksi kaikista Yhdysvaltojen kumppanuuksista ja liittolaissuhteista transatlanttinen suhde on ainoa, joka on skaalattavissa globaaliin toimintaan sekä kattamaan kaikki politiikkasektorit.
Kuva: DoD photo / Sgt. 1st Class Joshua Joyner
Suomi ja uusi transatlanttinen yhteisymmärrys
Uutta suurstrategiaa strategisen kilpailun aikakaudelle pyritään muodostamaan eri pääkaupungeissa molemmilla puolilla Pohjois-Atlanttia. Yhdysvallat hakee tasapainoa kahden koulukunnan välillä. Presidentti Biden on edustanut perinteistä linjaa, joka pyrkii säilyttämään status quon Yhdysvaltojen johtajuudella kumppanien ja liittolaisten tuella. Myös presidentti Trump korosti kumppaneiden ja liittolaisten merkitystä ensimmäisellä presidenttikaudella, vaikka hänen omassa toiminnassaan korostuivat kilpailu, transaktionaalisuus ja Yhdysvaltojen oman kansallisen intressin edistäminen – välillä kumppaneiden ja liittolaisten kustannuksella.
Eurooppaa ei voi odottaa sivussa, kun Yhdysvallat hakee suuntaa. Euroopan tulee jopa olla valmis kulkemaan yksin, mikäli tarve vaatii. Eurooppalaisen suurstrategian rakentamista vaikeuttaa se, että työtä tehdään samaan aikaan useassa pääkaupungissa. Berliinistä, Lontoosta tai Pariisista ei kuitenkaan tällä hetkellä löydy johtajuutta. Tarvitaankin uusi pääkaupunki sanoittamaan työtä.
Suomi on reagoinut kansainvälisen järjestelmän murrokseen nopeasti ja päättäväisesti. Nato-jäsenyys on täydentänyt EU-jäsenyyden käynnistämän länsi-integraatiomme. Lisäksi olemme rakentaneet puolustusyhteistyön avulla strategista kumppanuutta Yhdysvaltojen kanssa ja tiiviit suhteet keskeisiin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin.
Suomen asema onkin kansainvälisestä epäjärjestyksestä huolimatta vakaampi kuin koskaan. Tämän ansiosta voimme edistää muitakin kansallisia intressejä kuin selviytymistä. Paikka EU- ja Nato-pöydissä, tiiviit kahdenväliset suhteet keskeisiin pääkaupunkeihin ja esimerkillisesti rakennettu puolustuskyky takaavat sen, että Suomea kuunnellaan. Tilaisuus on käytettävä hyväksi. Paras tapa muokata omaa toimintaympäristöämme on osallistua eurooppalaisen suurstrategian muodostamiseen ja antaa suuntaa transatlanttisen suhteen kehittymiselle. Nato-jäsenyyden ansiosta voimme osallistua työhön nyt ensimmäistä kertaa.
Kirjoittaja
Pete Piirainen on toiminut virkamiehenä puolustusministeriössä, ulkoministeriössä, Suomen EU- ja Nato-edustustoissa sekä suurlähetystössä Washingtonissa. Piirainen on toiminut myös vierailevana vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja Maanpuolustus-lehden päätoimittajana 2017–2022. Hän on suorittanut 224. maanpuolustuskurssin.
