Anna-Sofia Berner: 10 haavaa Amerikan sydämessä.
Otava 2024.
Vuoden 2024 kevät oli hankala ajankohta kirjoittaa Yhdysvalloista niin, että johtopäätökset kestäisivät aikaa. Anna-Sofia Bernerin vetävästi kirjoitettu kirja tuntuu silti tuoreelta presidentinvaalien jälkeenkin, ja Donald Trumpin paluu on tehnyt monesta sen teemasta entistä ajankohtaisempia. Kirjan parissa pääsee hetkeksi pois päivänpoliittisen vuoristoradan kyydistä tarkastelemaan Yhdysvaltoja pintaa syvemmältä.
Berner lähestyy Yhdysvaltoja kymmenen ”haavan” kautta, mutta ruotii ongelmien ohella myös ihanteita. Kirjan pääteeseihin kuuluu, että puhe Yhdysvalloista limittyy aina puheeseen Yhdysvalloissa vaalituista ja koko ihmiskunnalle tärkeistä ideoista. Poliittisen järjestelmän esittely palautuu siten vapauskäsityksiin ja varallisuuserojen tarkastelu yksilön sekä yhteiskunnan väliseen suhteeseen.
Berner pureutuu orjuuden perinnön kaltaisiin kaikkialla läsnä oleviin ilmiöihin, mutta onnistuu esittelemään myös Yhdysvaltojen sisäisen muuttoliikkeen kaltaisia vähemmän tuttuja kehityksiä. Kirjan aloitus historian tai nykyhetken sijaan demografiasta on toimiva ja tuore valinta.
Toimittajan taitavuudella Berner kuljettaa tarinaansa toistuvasti yksityisen kautta yleiseen ja takaisin. Lukija koukutetaan anekdootilla tai ihmiskohtalolla, sitten seuraa taustatietoa ja pohdintaa, kunnes palataan Cinco de Mayo -juhliin Illinois’n maaseudulle tai Louisianan rannikon myrskytuhojen keskelle. Sivut kääntyvät sujuvasti, mutta haavojen kertyessä kaava käy hieman toisteiseksi. Omakohtaiset pohdinnat tuovat raikkautta ja istuvat narratiiviseen lähestymiseen: niinpä esimerkiksi ilmastonmuutos kiteytyy lopulta kysymykseen siitä, pitäisikö elämässä lähteä vai jäädä – ”ehkä suuntaisin vesille itsekin”.
Bernerillä on taito havaita hyvä kiteytys ja syventää sitä omalla pohdinnalla. Kun 101. maahanlaskudivisioonan viestintäjohtaja tokaisee, ettei ”pysty vielä kertomaan, missä me taistelemme, mutta sen voin kertoa, että me vielä taistelemme”, huomauttaa Berner Suomessa totutun päinvastaiseen näkökulmaan: ”suomalaiset kyllä tietävät, missä tulemme taistelemaan mutta kaikki toivovat, ettemme enää koskaan taistelisi” – ja jatkaa samaan hengenvetoon Nato-jäsenyyden kenties muuttavan tämänkin.
Kirja on peittelemättä liberaalin toimittajan yritys ymmärtää konservatiivista Amerikkaa ja selittää sitä muille liberaaleille. Tässä Berner onnistuukin hyvin. Uteliaisuuden ja empatian avulla kirjoittaja pääosin kiertää kauhistelun tai saarnaamisen miinakentät. Toimittajan roolissa voi mennä juttelemaan tietyöläisille Ohion ruostevyöhykkeellä, koputtaa aborttiklinikalle kurvaavan auton ikkunaan tai kulkea loppiaisena Capitolin valtaajien joukossa, jotta meidän muiden ei tarvitse.
Narratiivisuus tuo keveyttä niin hyvässä kuin pahassa. Ennen kaikkea se jättää lukijan miettimään, millaisia muita tarinoita toisenlaisesta arvopohjasta ponnistava toimittaja olisi voinut kertoa samoista ilmiöistä ja ihmisistäkin. Ehkä tämä ei ole huono asia kerrottaessa maasta, joka rakentuu tarinoille.
Kirjan suurimpia vahvuuksia on, ettei se tyydy hämmästelemään Amerikan kahtiajakoa, vaan pyrkii selittämään, miten siihen on päädytty. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Euroopan puoluepolitiikan erojen vertailu on antoisaa ja valaisevaa. Silloinkin, kun tarkastelun alla ovat Suomesta katsoen täysin älyttömät ajattelumallit, Berner osaa asettua eri tavoin ajattelevien asemaan ja löytää syvien jakolinjojen molemmilta puolilta varsin tavallisia ihmisiä.
Taustalla väijyy kysymys, missä määrin Yhdysvaltojen tie on myös Suomen tie. Joidenkin Bernerin kuvaamien ilmiöiden kohdalla tämä tuntuu vain ajan kysymykseltä, vaikka meillä ei kaikkia samoja haavoja olekaan. Yhteiskunnan ja politiikan jakautumisen osalta Bernerillä on virkistävä oivallus: Yhdysvalloissa konsensus ja yhteistyö eivät ole edes tavoitteena, eikä amerikkalainen demokratia ole kukoistanut konflikteista huolimatta vaan niiden ansiosta – ”jännitteiden näkeminen demokratian keskeiseksi ominaisuudeksi on avuksi, kun yrittää tulkita amerikkalaista yhteiskuntaa”. Pitäisikö tästä oppia Suomessakin, jossa haikaillaan kadonneen yhtenäiskulttuurin ja kansallisen yksituumaisuuden perään? Avaisiko päinvastoin moniäänisempi ja paikoin repiväkin keskustelu näkymiä eteenpäin?
Ennen kaikkea kirja tuo mukavasti syvyyttä suomalaiseen keskusteluun transatlanttisesta suhteesta. Sotaa koskeva luku osoittaa kouriintuntuvasti siteen väkevyyden: Normandialla on vieläkin merkitystä. Sama osio tuo esiin aikojen muutoksen ja siitä nousevan huolen. Saamme tärkeän muistutuksen mittakaavasta: Yhdysvallat on imperiumi, ja liittolaisenakin Suomen osana on lähinnä yrittää saada viestiään kuuluviin ja toivoa, että argumenttimme ovat riittävän vakuuttavia.
Yhdysvallat on Suomen tärkein liittolainen, ja sitä on pyrittävä ymmärtämään mahdollisimman hyvin. Tämä vaatii lisää 10 haavan kaltaisia kirjoja: se sopii yhtä lailla johdannoksi Yhdysvaltoihin kuin työkaluksi sen syvällisempään pohdintaan. Kirjan pohjalta on kiinnostavaa katsoa myös eteenpäin: nyt on presidentti Trumpin vuoro yrittää haavojen paikkaamista, jos se nyt hänellä päämääränä on.
Kirjoittaja
Tuomas Koskenniemi on Maanpuolustus-lehden päätoimittaja. Keväästä 2025 alkaen hän toimii puolustusasiainneuvoksena Suomen Washingtonin suurlähetystössä. Koskenniemi on suorittanut 241. maanpuolustuskurssin.
