Hiski Haukkala. Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus yhä vaarallisemmassa maailmassa.
Otava 2020.
Sukupolveni avainkokemuksen ydin on koostunut optimismista ja tulevaisuudenuskosta. Sittemmin 2000-luvun loppupuolelta alkaen avainkokemukseni on kokenut kolhuja. Katsoipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa, näkymät ovat kovin erilaiset kuin pari vuosikymmen sitten. Kylmän sodan päätöstä seurannut globalisaation ja liberaalidemokratian voittokulku ei sittenkään lopettanut historiaa, kuten ennustettiin. Sen sijaan olemme todistaneet, miten kansainvälisen järjestelmän rakenteet ovat merkittävien muutosten keskellä. Tälle uudelle ajalle ei ole yksimielistä määritelmää, mutta sille ovat ominaista kansallisvaltion keskeisyys, voimapolitiikan kautta korostuva geopoliittinen ajattelu ja tulevaisuuden ennakoinnin vaikeus.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piikkipaikoilta tasavallan presidentin kansliasta akatemian pariin palannut Hiski Haukkala tarjoaa kirjallaan Suuren pelin paluu omien sanojensa mukaan ”analyyttiset muistelmansa” uraltaan tähän asti. Teos voidaan tulkita herätyskelloksi, juuri yllä mainitun toimijuuden puolustuspuheeksi. Haukkala ei pyri tarjoamaan pakettiratkaisuja vaan yrittää kiinnittää huomiomme oikea-aikaisen ja -suuntaisen analyysin tarpeeseen.
Haukkalan mukaan Suomen nykyinen kansainvälinen asema onkin parhaassa asemassaan koko historiansa aikana. Tästä huolimatta Suomea ympäröivä maailma vaikuttaisi käyvän yhä pienemmäksi globalismin ja kiihtyvän suurvaltakilpailun ristipaineessa. Kansainvälinen politiikka elää suurinta murrosvaihettaan kylmän sodan jälkeen, kun Yhdysvallat on kääntämässä selkänsä itse luomalleen maailmanjärjestykselle. Opportunistiset voimat ja turvallisuuttaan häikäilemättömästi varjelevat valtiot etsivät keinoja tasapainottaa voimasuhteita edukseen, usein yhteistyön kustannuksella, heikentäen Suomen kaltaisten maiden toimijuuden edellytyksiä.
Kirjan suurin ansio piilee siinä, ettei se nimestään huolimatta ole vain lakoninen toimintaympäristön kuvaus. Jo vuosien ajan erityisesti läntisen maailman poliittisten johtajien ja analyytikkojen puheissa on kaikunut, miten toimintaympäristömme on muutoksessa. Usein havainto tuntuu maailman muutoksesta kuitenkin jäävän lähinnä havainnon tasolle, ilman näkemystä muutosten luomista edellytyksistä tai vaihtoehdoista. Ongelma toimijuuden merkityksestä muutosten keskellä onkin Haukkalan kantava ajatus läpi kirjan.
Suomi toimii hyvänä esimerkkinä toimijuuden tarkastelussa. Ensi katsomalla Suomen kansainvälisen aseman historiasta syntyy murheellinen kuva. Maailman kriisit ovat kolhineet Suomea ja meidät on helppo nähdä ajopuuna tai koskiveneenä. Haukkala pyrkii kuitenkin irtaantumaan tällaisten käsitteiden kahlitsevista ajattelutavoista. Historiaa ei voi kohdella kuin halpahallia, josta mieluisia uskonkappaleita irrotetaan niiden alkuperäisestä kontekstista. Suomella on paljon opittavaa toimijuutensa saavutuksista ja heikkouksista menneisyydestään, mutta analogiat eivät tarjoa oikoteitä onneen. Mikäli kuvittelemme voivamme selittää nykyistä maailmanjärjestystä tai Suomen asemaa vain perinteisillä analogioilla, astumme harhaan.
Menneisyyden arvo ei olekaan sen houkuttelevassa jälkiviisaudessa. Suomen tapauksessa sen arvo on siinä, että läheltä katsottuna se muistuttaa, että kaikissa käänteissä olemme lopulta tehneet valintoja, vaikka ympäröivät rakenteet ovatkin luoneet toimijuuden rajat. Haukkala perääkin tämän ymmärrystä ja kysyy, voisiko Suomella olla oma suurstrategiansa. Yhtä tärkeää toimintaympäristön hahmottamisen kanssa olisikin selkeä oma käsitystä siitä, miltä haluamme maailman näyttävän.
Oman toimijuuden edellytykset pohjautuvat kykyyn ratkaista yhtälö omien tavoitteiden sekä resurssien ja oikean tilannekuvan ymmärtämisen välillä. Tällä hetkellä toistuvat otsikot ja arviot kriiseistä kasvattavat uhkaähkyä. Kriisipuhe on murentanut optimismia. Kun vanhoilta tuntuvat uhat palaavat sotilaallisten uhkakuvien, pandemioiden, muuttoliikkeiden ja talouskriisien muodossa, meillä on ollut suuria vaikeuksia käsitellä sellaisia asioita, joiden kuvittelimme jääneen jo taakse. Samaan aikaan meillä on suuria vaikeuksia ymmärtää tarve ratkaista kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ilmastonmuutoksen kaltaisia haasteita, jotka uhkaavat koko maapallon tilaa. Haukkala ruotii ansaitusti aikamme tapaa suhtautua näihin kriiseihin, siihen miten ne vaikuttavat jatkuvasti yllättävän meidät, vaikka luonteeltaan ne ovat pysyneet pitkälti ennallaan. Koronapandemia on ollut tästä kipeä muistutus.
Maailmanjärjestys ei ole luonteeltaan staattinen. Erityisen vakava seuraus päinvastaisesta uskosta onkin Haukkalan mukaan strategisen ajattelun vaje niin Suomessa kuin laajemmin lännessä. Valitettavasti tämä vaje näyttäisi johtaneen siihen, että globaalia johtajuutta kysyvä hetki ei ole Euroopan hetki. Vuosia jatkunut strateginen paralyysi on johtamassa Euroopan kannalta vaikeaan kuntoutusprosessiin. Hyvien aikojen luoma autuuden tunne on laiminlyönyt toimijuuden tarpeen.
Keskeisiä muutoksiin liittyvistä haasteita ovat prosessien hahmottaminen ja niistä suoriutumiseen vaadittavien toimenpiteiden tunnistaminen. Tutut ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukset eivät välttämättä tuota toivottuja tuloksia, mutta samalla ”tosiasioiden tunnistaminen” ei ole helppoa nopeatempoisemmassa maailmassa. Varsinkin kun oma historiamme on täynnä sarjoja vakaaksi koetuista ajanjaksoista, joita ovat seuranneet nopeat kansainväliset käänteet, jotka ovat muuttaneet vakauden tukipisteitä kertaheitolla.
Kansainvälisen politiikan muutos ei kuitenkaan ole laadultaan vain sisällöllinen. Kyseessä on myös ulkosuhteiden harjoittamisen muutos. Kun ulkosuhteiden hegemonia on laskeutunut globaalin trendin mukaisesti ulkoministeriöiltä kaikille hallinnonaloille omiksi yksiköikseen, Haukkala esittääkin ystävällisen piikin ulkoministeriön suuntaan. Jotta pysyy olennaisena toimijana, on kyettävä muuhunkin kuin vain puhenoottien kirjoittamiseen, loputtomien raporttien virtaan tai pahimmillaan konferenssibyrokratian hoitoon. Haukkalan kritiikki ei ole henkilökohtaista. Ulkoministeriöt ovat valtiokeskeisen maailmanjärjestyksen kannalta yhä merkittäviä instituutioita. Juuri tästä syystä niiden tilaan onkin kiinnitettävä erityistä huomiota ja tarvittaessa kritiikkiä. Omahyväisyys ei ole etuoikeus, johon Suomella olisi varaa missään olosuhteissa, Haukkala muistuttaa oikein.
Minulla on ollut tapana kysyä tuntemiltani Suomen-kiertueensa päättäviltä ulkomaiden diplomaateilta heidän kokemuksistaan ja näkemyksistään koskien Suomen ulkopolitiikkaa. Kävin tällaisen keskustelun viimeksi kevään aikana, jolloin esille nousi mielestäni erityisen mielenkiintoinen huomio. Keskusteluseurani totesi pitävänsä Suomen johdonmukaisuutta ajoittaisen jääräpäisyyden lisäksi suurena vahvuutenamme. Suomen ulkopoliittinen viestintä ulospäin on läpinäkyvää ja sen kannat tunnetaan entuudestaan, jolloin sen kanssa toimiminen ohjaa muita huomioimaan näkemyksemme etukäteen.
Yksinkertaisesti sanoen viestin voi tulkita niin, että toimijuudellamme kansainvälisessä politiikassa on tunnustettu perusta. Toimijuus puolestaan tarjoaa meille vaihtoehdon kohdata maailma ilman, että välttämättä romahdamme sen alle. Tämän oivaltaminen tuo toivoa Haukkalan muutoin synkkään, mutta perusteltuun analyysiin maailmantilasta.
Kirjoittaja
Henri Vanhanen on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
