Olisi viimeistään nyt ajankohtaista arvioida, onko 1920-luvun Suomen oikeus- ja elämänoloihin peräytyvä ministerivastuusäännöstö sopusoinnussa niiden oikeusvaltioperiaatteiden kanssa, joita Suomi on erityisesti Euroopan unionin ja Euroopan neuvoston jäsenenä korostanut. Tämä olisi välttämätöntä jo senkin vuoksi, että asian suhteen on jo kahdesti esitetty Suomea kohtaan kielteistä kansainvälistä huomiota. Asiaan liittyy niin valtio-oikeudellisia kuin rikosprosessuaalisiakin ongelmia.
Euroopan neuvoston korruptionvastainen komitea GRECO (Group of States Against Corruption) julkaisi 15.1.2001 ensimmäisen Suomea koskevaan maaraporttinsa. Komitea on raporttinsa kohdissa II c ja III d kiinnittänyt huomiota yhtäältä ministerisyytteiden korotettuun syytekynnykseen sekä toisaalta siihen, että näiden juttujen syyteharkinnan suorittaa oikeusviranomaisten sijasta poliittinen elin. Kun kehitystä asiassa ei ollut havaittu tapahtuneen, komitea on puuttunut siihen uudestaan (Fifth Evalution Round Evalution Report on Finland 27.3.2018). Yhteenvetona havainnoistaan ”GRECO recommends ensuring that the procedures for lifting immunity do not hamper or prevent criminal investigations in respect of ministers suspected of having committed corruption related offences”.
Korruption torjuntaan keskittyvän komitean tarve puuttua Suomessa ministerisyyteasioihin osuu asian ytimeen, sillä neljästä valtakunnanoikeuteen edenneestä virkarikosjutusta kolmessa (vuosina 1953, 1961ja 1993) on ollut kysymys korruptiosta. Ministerit ovat asemansa turvin tavoitelleet itselleen taloudellista hyötyä. Raportissa siis arvostellaan sitä, että Suomessa pidetään virkasyytejuttujen syytekynnys ministereiden kohdalla muita virkamiehiä korkeammalla. Sen lisäksi kritisoidaan sitä, että juuri näiden, korotetulla syytekynnyksellä varustettujen juttujen, syyteharkinta on uskottu lainkäyttöviranomaisten sijasta poliitikoille.
GRECO kummeksuu kaiken kaikkiaan Suomen lainsäädäntöä raportissaan sattuvasti näin (kohta 107 / 2018): ”One might normally think that the higher positon, the higher the standars that should be expected, but is not the case under the current national framework”. GRECO:n esittämiä kriittisiä havaintoja ei näytä julkisesti edes kommentoidun missään. Oikeusministeriön tiedotteessa (27.3.2018) GRECO:n suositukset ohimennen mainitaan, mutta ei niihin ole oikeusministeriön saati sitten valtioneuvoston toimesta millään tavoin reagoitu. Ilmeisesti raporttien suositukset on haluttu poliittisesti kiusallisina haudata hiljaisuuteen.
Kuva: Kimmo Brandt / Compic / Eduskunta
Koska ministerisyyteasioiksi voivat päätyä millaiset virkarikokset tahansa, korotettua syytekynnystä tukee perin väkinäisesti se perustuslain valmistelutöistä juontuva ajatus, jonka mukaan ministerisyyteasioissa ei ole kysymys yksittäisen ministerin suojaamisesta, vaan tarpeesta turvata poliittinen järjestelmä ja valtioneuvoston toimintakyky.
Perustelu on monin tavoin kritiikille altis. Sitä paitsi nykylainsäädäntö ei palvele edes tuon oudon perustelun valossa ajateltua tavoitetta. Jos ministerisyyteasia käsiteltäisiin eduskunnan sijasta ylimpien laillisuusvalvojien tai valtakunnansyyttäjän toimesta, syyteratkaisu syntyisi vähemmällä kohulla ja ajallisesti nykyistä nopeammin. Koska rikosoikeudenkäyntiä edeltävät tutkinnan vaiheet, esitutkinta ja syyteharkinta, eivät oikeusturvasyistä ole muutoinkaan julkisia, taattaisiin ministerillekin sama turva kuin kaikille muille rikoksista epäillyille.
Syyttäjäntoimesta tuli vuoden 1997 rikosprosessilain myötä selkeä osa lainkäyttöä. Syyttäjän aseman riippumattomuus muusta vallankäytöstä on tuomioistuinten tavoin taattu perustuslaissa. Syyttäjän on itse omilla tiedoillaan ja kokemuksellaan ratkaistava, onko asiassa todennäköisiä syitä epäillä rikosta vai ei. Jos syyteratkaisu nojautuisi osaksikaan ulkopuolisten tahojen käsityksiin asiasta, jäisi syyttäjäntoimelta vaadittu riippumattomuus vaille merkitystä.
Ministerisyyteasian käsittely eduskunnassa muodostaa omituisen poikkeuksen edellä lausutusta. Täysistuntokäsittely pohjautuu perustuslakivaliokunnan asiasta laatimaan mietintöön. Sen sisältöön vaikuttavat puolestaan aivan olennaisesti valiokunnan kuulemien lukuisien asiantuntijoiden lausunnot. Asiantuntijoita eivät kuitenkaan koske mitkään riippumattomuustakeet, eivätkä he kanna lausunnoistaan lainkäyttäjän virkavastuuta.
Voiko siis perustuslain kaikelta syyttäjäntoimelta vaatima riippumattomuus ja harkinnan objektiivisuus uskottavalla tavalla toteutua tehtäessä yksittäisen rikosjutun oikeudellista syyteharkintaa poliittisen lainsäätäjän toimesta? Riittääkö kansanedustajan tietotaito henkilökohtaisen ratkaisunsa pohjaksi hahmottaa, mitä syytekynnyksen käsitteellä tarkoitetaan ja miten korkea tämä ajantasaisen oikeuskäytännön valossa on? Vastaukset kytkeytyvät muun ohella suoraan rikoksesta epäillyn ministerin oikeusturvan tasoon.
Poliitikkojen tulisi nähdä asian painoarvo. Suomi on ollut ja on edelleen ottamassa aktiivisesti kantaa oikeuden ja politiikan sekoittumisesta johtuviin ongelmiin eräissä Euroopan maissa. Siihenkin nähden olisi jo korkea aika siivota ”oma tontti” puheena olevalta osalta ennen kuin itseään esimerkillisenä oikeusvaltiona pitävä Suomi joutuu saamastaan kritiikistä ärtyneiden valtioiden vastahyökkäysten kohteeksi – ja aivan samankaltaisesta oikeusvaltio-ongelmasta!
Kirjoittaja
Matti Kuusimäki teki yli 40-vuotisen virkauran oikeuslaitoksen palveluksessa. Toimittuaan pitkään tuomarina Vaasan ja Helsingin hovioikeuksissa hän siirtyi oikeusministeriöön kehitysjohtajaksi. Syyttäjälaitoksen kokonaisuudistuksen yhteydessä hänet nimitettiin vuonna 1997 Suomen ensimmäiseksi valtakunnansyyttäjäksi, jota virkaa hän hoiti eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuonna 2010. Oikeustieteellisen artikkelituotannon lisäksi Kuusimäeltä ilmestyi vuonna 2012 kahden kollegan kanssa kirjoitettu laaja poliisioikeudellinen yleisteos ”Poliisilaki”. Kuusimäki on suorittanut 155. maanpuolustuskurssin.
