Toivoa ja luottamusta

23.09.2026
|
Mari Parkkinen

Kirkko osallistuu henkisen kriisinkestävyyden rakentamiseen yhteiskunnan, yhteisöjen ja yksilöiden tasolla. Hengellinen toiminta tukee toivoa, merkityksellisyyden kokemusta ja luottamusta myös vakavien kriisien hetkellä.

”Niin kauan, kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa”, totesi 1200-luvulla elänyt pyhimys Franciscus Assisilainen. Tuota toivoa tarvitaan myös tänään, kun elämme ajassa, jossa kriisit seuraavat toisiaan. Pandemia eristi meidät koteihimme ja rajoitukset estivät normaalin kanssakäymisen. Pian pandemian väistyttyä nousi uusi uhka, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan ja uutiskuvat täyttyivät sodan kauhuista. Ihmisten toiminnan lisäksi luonto ympärillämme on kriisissä. Loppukesästä 2026 näimme uutisista, kuinka kuivuus aiheutti ennennäkemättömät metsäpalot Etelä-Euroopassa. Suurten globaalien haasteiden rinnalla täällä kotimaassa painitaan ennätyskorkean nuorten työttömyyden ja lapsiperheköyhyyden kanssa. Globaalit sekä lähiympäristömme kriisit ja epävarmuudet haastavat turvallisuuden tunnettamme.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia 2025 nostaa henkisen kriisinkestävyyden yhdeksi kokonaisturvallisuuden keskeisistä tekijöistä. Suomalainen kokonaisturvallisuuden malli perustuu yhteistyöhön, jossa viranomaisilla, elinkeinoelämällä, järjestöillä, kansalaisyhteiskunnalla ja uskonnollisilla yhteisöillä on omat tehtävänsä yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisessa.

Kirkon rooli kriisinkestävyyden rakentamisessa ei ole toissijainen, vaan se on tunnustettu osaksi yhteiskunnan turvallisuutta. Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon sekä muiden uskonnollisten yhteisöjen tehtäväksi nähdään väestön henkisen tasapainon, hyvinvoinnin ja yhteiskuntarauhan vahvistaminen. Hengellinen toiminta tukee toivoa, merkityksellisyyden kokemusta ja luottamusta myös silloin, kun yhteiskunta kohtaa vakavia häiriöitä tai kriisejä.

Kirkkojärjestys ja kirkkolaki velvoittavat kirkkoa sekä seurakuntia valmiussuunnitteluun ja kriiseihin varautumiseen. Seurakunnat ylläpitävät koko maan kattavaa palveluverkostoa, vastaavat hautaustoimesta ja osallistuvat osaltaan yhteiskunnan valmiuteen myös poikkeusoloissa. Monien muiden palvelujen keskittyessä kuntakeskuksiin, seurakunnat ja kirkkorakennukset näkyvät edelleen keskellä pienimpiäkin kyliä.

Kirkolla on lisäksi lakisääteinen tehtävä osallistua yhteiskunnan henkiseen huoltoon. Henkinen huolto on osa psykososiaalisen tuen kokonaisuutta, jossa kirkon koulutetut työntekijät tukevat onnettomuuksien, väkivallantekojen ja muiden kriisien uhreja sekä tarvittaessa myös pelastushenkilöstöä kuuntelemalla ja keskustelemalla. Toiminta on valtakunnallista, meillä Mikkelin hiippakunnassa toimii noin 80 koulutettua Henkisen huollon (HeHu) työntekijää, jotka ovat osa viranomaisten johtamaa tukiverkostoa.

Yhteiskunnallisella tasolla kirkon tehtävä ei kuitenkaan rajoitu kriisitilanteisiin. Kirkko vahvistaa yhteiskuntarauhaa puolustamalla ihmisarvoa, auttamalla heikoimmassa asemassa olevia ja torjumalla eriarvoisuutta. Sosiaalisen koheesion, keskinäisen luottamuksen ja yhteisvastuun vahvistaminen ovat samalla myös kansallisen kriisinkestävyyden vahvistamista.

Yhteiskunta ei heikkene ensimmäisenä ulkoisista uhista vaan siitä, jos luottamus ihmisten välillä alkaa murentua. Vaikka yhteiset strategiat ja rakenteet ovat tärkeitä, henkinen kriisinkestävyys syntyy ennen kaikkea ihmisten välisissä suhteissa. Myös yhteiskunnan tuvallisuusstrategia muistuttaa meitä tästä sijoittamalla turvallisuusstrategian keskiöön ihmiset. Seurakuntien ja paikallisyhteisöjen merkitys luottamuksen ja verkostojen rakentamisessa on tärkeä.

Tutkimusten mukaan yhteiskunnan vakautta vahvistavat erityisesti sosiaaliset suhteet, luottamus, yhteenkuuluvuuden kokemus ja mahdollisuus osallistua yhteiseen toimintaan. Samat tekijät muodostavat myös sosiaalisen koheesion perustan. Kun ihmiset kokevat olevansa osa yhteisöä, heidän kykynsä selviytyä vaikeuksista vahvistuu.

Seurakuntien työntekijöillä on vuositasolla noin 17 miljoonaa kohtaamista ihmisten kanssa. Jumalanpalvelukset, kerhot, leirit, vapaaehtoistoiminta, diakoniatyö sekä erilaiset kohtaamispaikat luovat yhteyksiä ihmisten välille. Yhteiskunnallisissa ja myös paikallisissa kriisitilanteissa jo olemassa olevat suhteet ja verkostot osoittautuvat korvaamattomiksi.

Hyvä henkinen kriisinkestävyys on myös sitä, että yhteisö kantaa silloin, kun yksilö väsyy. Kukaan meistä ei selviä yksin. Paikallisten kriisien yhteydessä kirkot ovat aukaisseet ovensa ja työntekijät ovat olleet kuulemassa perustavanlaatuisia kysymyksiä ja vastaanottamassa ristiriitaisia tunteita surusta pelkoon ja toivoon. Seurakunnilla on kyky ja osaaminen auttaa erilaisissa kriiseissä.

Psykososiaalisen tuen lisäksi kirkko auttaa taloudellisessa ahdingossa. Seurakuntien diakoniatyö jakoi vuonna 2025 yli 10 miljoonaa euroa tukea vähävaraisille ja kutsui ihmisiä yhteisöllisiin ruokailuihin. Jo nyt on nähtävissä, että julkisen talouden vaikea tilanne ja sen seurauksena tehtävät päätökset tulevat entisestään lisäämään diakoniatyön tarvetta tulevaisuudessa.

Yhteisöjen merkitys korostuu erityisesti aikana, jolloin polarisaatio, vihapuhe ja vastakkainasettelu uhkaavat yhteiskuntarauhaa. Seurakuntien työntekijöitä toimii monenlaisissa yhteisöissä, kuten oppilaitoksissa, sairaaloissa ja vankiloissa sekä muilla työpaikoilla ja yrityksissä. Kirkon tehtävä on muistuttaa lähimmäisenrakkauden periaatteesta: jokaisella ihmisellä on arvo, riippumatta hänen asemastaan, taustastaan tai näkemyksistään.

Yhteisöllisyys ei ole vain viihtyvyyttä lisäävä tekijä. Se on osa yhteiskunnan turvallisuutta. Kun ihmiset tuntevat toisensa, välittävät toisistaan ja toimivat yhdessä, syntyy vahvempi kyky kestää myös kriisejä. Luottamus, keskinäinen auttaminen ja kokemus osallisuudesta vahvistavat kykyä selvitä kriiseistä. Myötätunto ja toisten huomioiminen rakentavat henkistä kriisinkestävyyttä arjessa, työssä ja jopa päätöksenteossa.

Lopulta henkinen kriisinkestävyys rakentuu jokaisen ihmisen arjessa. Yhteiskunnan rakenteet ja yhteisöjen tuki ovat tärkeitä, mutta ne eivät korvaa yksilön omaa toimintaa. Ihminen kestää epävarmuutta paremmin, kun hän kokee voivansa vaikuttaa tilanteeseensa. Erilaiset yhteisöt ja järjestöt tarjoavat ihmisille mahdollisuuksia auttaa vapaaehtoisina itselle sopivalla tavalla ja sopivalla ajalla: toimijuus synnyttää toivoa.

Kriisinkestävyyden perustana ovat usein hyvin arkiset asiat: säännölliset rutiinit, työ, opiskelu, harrastukset, riittävä lepo, hyvä ravinto ja läheiset ihmissuhteet. Ne ylläpitävät tunnetta elämän jatkuvuudesta myös epävarmoina aikoina.

Haminan Rauhanfoorumissa pitämässään puheessaan piispa Jari Jolkkonen tiivisti tämän ajatuksen neljään käytännölliseen neuvoon:

Pidä kiinni arjen rutiineista.
Älä jää yksin, vaan pidä yhteyttä muihin ihmisiin.
Harjoita kiitollisuutta.
Kohtaa myös oman elämän rajallisuus.

Näiden taustalla on ymmärrys siitä, että resilienssi ei tarkoita horjumattomuutta. Resilienssi tarkoittaa kykyä nousta, toipua ja jatkaa eteenpäin myös vastoinkäymisten jälkeen. Resilienssi ei ole passiivista odottamista vaan aktiivista osallistumista.

Haastavina aikoina kaipaamme yksinkertaisia vastauksia, mutta kriisinkestävyyden taustalla vaikuttavan luottamuksen rakentaminen tapahtuu monisäikeisesti yhteiskunnan eri toimintaympäristöissä. Kansalaisten tulee voida luottaa päätöksentekoon ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupaukseen. Yhteisöä kannattelevaa verkostoa rakennetaan työpaikoilla sekä harrastuksissa ja lopulta kriisin kestävyyttä vahvistetaan oman arkielämän keskellä.

Tutkijatohtori Niko Pyrhönen Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksesta pitää vihapuhetta tällä hetkellä yhtenä suurimmista yhteiskuntarauhan uhkaajista. Pyrhönen on tutkinut nettipuhetta ja hän näkee vihapuheen tihkuvan verkosta myös arkisiin kohtaamisiin. Jokainen voi vahvistaa yhteistä kriisinkestävyyttä omilla valinnoillaan: torjumalla vihapuhetta ja rakentamalla luottamusta.

Meillä kirkossa tälle kaikelle on yksi sana: lähimmäisenrakkaus. Se sisältää huolenpidon heikoimmista, yhteisen vastuun tulevaisuudesta ja jokaisen ihmisen kunnioittamisen. Juuri siinä rakentuvat niin yksilön, yhteisön kuin koko kansakunnankin henkinen kriisinkestävyys.