Ulkopolitiikan eminenssi muistelee

Hannu Himanen: Iloniemi – Eminenssi
Docendo 2022. 585 sivua.

Pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt suurlähettiläs Hannu Himanen on kirjoittanut ministeri Jaakko Iloniemen muistelmat. Opus on tanakka – lähes 600-sivuinen, mutta teoksen päähenkilö onkin suomalaisen ulkopolitiikan grand old man. Iloniemi on vaikuttanut Suomen ulkopolitiikkaan kahdeksalla vuosikymmenellä. Hän on ollut presidenttien harmaa eminenssi. Kekkosen, Koiviston ja Ahtisaaren kausilla hän oli mukana muovaamassa ulkopolitiikan suuntaa.

Iloniemen ansioluettelo on hengästyttävän pitkä. Hän on ollut perustamassa Paasikivi-seuraa, Atlantti-seuraa ja Ulkopoliittista instituuttia. Hän oli keskeisessä roolissa Etykin Helsingin-huippukokouksen valmisteluissa 1975. Iloniemi päätti diplomaatin uransa Yhdysvaltain-suurlähettiläänä 1983 ja siirtyi talouselämän palvelukseen. Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajana Iloniemellä oli merkittävä rooli Suomen EU-jäsenyyden toteutumisessa. Lisäksi hän on tunnettu kansainvälisen politiikan analyytikko ja vaikutusvaltainen kynänkäyttäjä, joka on kirjoittanut useisiin julkaisuihin.

Kirjan alkusanoissa Himanen toteaa, ettei ottanut tehtäväksi kirjoittaa mahdollisimman tarkkaa kronologiaa Iloniemen elämästä. Teoksen punaisena lankana kulkee Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan historia, sen pitkä kaari Jaakko Iloniemen näkökulmasta kerrottuna. Valinta on hyvä. Kirjan keskeistä aineistoa ovat Jaakko Iloniemen laajat haastattelut ja hänen laaja yksityinen arkistonsa, joka sisältää kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia ja erilaisia asiakirjoja 1950–2000-luvuilta.

Opiskeluvuosistaan 1950-luvun puolivälistä lähtien Iloniemi oli kymmenkunta vuotta opiskelijapoliitikko, vapaa toimittaja ja mielipidevaikuttaja. Hän oli mukana vuonna 1958 hankkeissa, joissa hahmotettiin Victoria-piirin laventamista ja muuntamista Paasikivi-seuraksi. Tie politiikan ja ulkopolitiikan sisäpiireihin urkeni. Himanen luonnehtii opiskeluvuosien Iloniemeä kameleontiksi, joka haki rooliaan ja sulautui erilaisiin ympäristöihin etevästi. Iloniemi kykeni naamioitumaan ympäristöönsä ja tuntui näyttäytyvän yhtäällä yhtenä, toisaalla toisena. Tällaista ”ulkopuolisen osallistujan” roolia hän toteutti systemaattisesti, kärsivällisesti ja taitavasti.

Toinen jakso, kaksi vuosikymmentä kestänyt diplomaatin ura, käynnistyi 1960-luvun alkupuoliskolla. Keskustan ja SDP:n välisessä ulkoministeriön sisäisessä valtataistelussa Iloniemi päätti yhdessä ystävänsä ja työtoverinsa Martti Ahtisaaren kanssa liittyä demareihin. Iloniemen suhde SDP:hen oli luonteeltaan pragmaattinen, ei ideologinen. Tärkeä motiivi oli saada omalle uralle tukea ja vauhtia. Puolueen jäsenyys avasi ovia, jotka muutoin olisivat pysyneet kiinni.

Taustalla vaikutti myös kodin perintö. Iloniemen isä oli tannerilainen sosiaalidemokraatti. Isä ja poika lähettivät toisilleen runsaasti kirjeitä, joissa analysoitiin yhteiskunnan ja politiikan tilaa. Kirjeistä tulee esille Iloniemen sisäinen jaakobinpaini. Toisin kuin isänsä hän kuului Paasikivi-seuran perustajajäseniin ja Kekkosen linjan tukijoukkoihin. ”Ajattelimme ettei Kekkosen politiikalle ollut hyvää vaihtoehtoa – se oli parasta, mitä niissä oloissa voitiin tehdä”, Iloniemi muistelee.

Iloniemestä tuli Kekkosen aikana ainoa sosiaalidemokraatti, joka sai korkean virallisen aseman valtiojohtamisen diplomaattisessa sisäpiirissä. Kekkosen luottamuksen ansainneella virkamiehellä oli tilaisuuden tullen lupa esittää omia ideoita, mutta hän joutui tekemään sen omalla vastuullaan. ”Jos kaikki meni hyvin, kunnia oli päämiehen. Ellei, häpeä oli idean isän.” Tällaisessa tilanteessa presidentti tukeutui luottomiehiinsä ja Iloniemi oli yksi valituista. Kansalliseen tietoisuuteen Iloniemi nousi ”Mr. Etykinä” Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin ansiosta 1970-luvulla. Iloniemelle Etyk oli ensi sijassa Suomen kansallisen edun ajamista ja keino vahvistaa maan puolueettomuutta Neuvostoliiton paineessa. Hän huomauttaa, että Suomen roolia Etykissä on liioiteltu. Prosessin käynnistämisessä Suomen rooli oli kuitenkin merkittävä.

Onnistuneen Etyk-konferenssin jälkeen Kekkonen nimitti Iloniemen poliittisen osaston päälliköksi 1975. Kaksi vuotta myöhemmin Iloniemi valittiin poliittiseksi alivaltiosihteeriksi, mutta pian hän lähti Washingtoniin Suomen suurlähettilääksi. Iloniemen syrjäyttämisen hoiti ulkoministeri Paavo Väyrynen, jonka kannalla oli ilmeisesti presidentti Kekkosen siunaus. Himasen mukaan Iloniemen kirjeenvaihdosta löytyy 1970-luvun mittaan paljonkin viitteitä puoluepolitiikan vaikutuksesta virkanimityksiin ja ulkoministeriön toimintaan.

Washingtonin-suurlähettiläänä Iloniemi sai torjua suomettumispuheita, joihin antoi sytykettä amerikkalaisen tutkijan Walter Laquerin Commentary-lehdessä julkaisema artikkeli ”Suomettumisen aave” (”Europe: The Specter of Finlandization”). State Departmentissa Suomen tapa hoitaa Neuvostoliitto-suhteensa herätti kuitenkin arvostusta. ”Suomi on menestystarina”, Helsingin-suurlähettilään tehtävästä Washingtoniin palannut Rozanne Ridgway sanoi.

Suomalaisilta ei odotettu tai toivottu suuria sankaritekoja tai näyttävää hakeutumista kohti länttä. Suomen kannalta oli eduksi, että asioiden hoito pysyisi rutiininomaisena ja painottuisi alemmille virkaportaille. Jos Suomen asiat olisivat Yhdysvalloissa nousseet korkealle poliittiselle tasolle, jonkin olisi pitänyt olla pahasti vialla, Iloniemi toteaa.

Iloniemen uran kolmas vaihe käynnistyi vuonna 1983, kun hän siirtyi kokonaan pois ulkoministeriön palveluksesta Suomen Yhdyspankin johtokuntaan. Siirtyminen talouselämän palvelukseen oli Suomessa harvinainen loikka diplomatiasta yksityiselle sektorille. Iloniemi ei kuitenkaan viihtynyt Yhdyspankissa kovinkaan hyvin, eivätkä hänen kollegansa pankin johdossa olleet erityisen innostuneita hänen läsnäolostaan. ”Olin jonkinlainen ottopoika siinä ympäristössä.”

Vuosi 1989 sysäsi liikkeelle muutoksia, jotka järisyttivät Euroopan järjestyksen perustuksia. Iloniemi oli yksi keskeisiä tätä muutosta julkisuudessa analysoinneista ja tulkinneista suomalaisista. Vastinparina oli hänen pitkäaikainen ystävänsä ja kollegansa Max Jakobson. Iloniemi esiintyi presidentti Koiviston linjan selittäjänä, Jakobson sen kriitikkona. Vaikka Iloniemen ja Jakobsonin julkisesti esittämät näkemykset poikkesivat usein toisistaan, heidän ajattelunsa perusteet kumpusivat samanlaisesta analyysistä. Iloniemen korostetun varovaiset kannanotot heijastivat jatkuvuutta ja vakautta, paasikiveläistä geopoliittista realismia. Ennakoiminen oli vaikeaa. Iloniemi veistelikin, että vain ne, jotka eivät tienneet asiasta mitään, osasivat ennustaa muutoksen.

Himanen kirjoittaa, että Iloniemen pidättyvyyttä selittää paitsi hänen reaalipoliittinen ajattelunsa, myös tämän rooli presidentti Koiviston harmaana eminenssinä. Koiviston tavoin Iloniemi tarkasteli Itä-Euroopan tapahtumia korostetusti Neuvostoliiton kehityksen näkökulmasta. Iloniemen mielenrauhaa oli järkyttänyt keskustelu ulkopolitiikan raskaan sarjan vaikuttajan Henry Kissingerin kanssa 1980-luvun lopulla. Kissinger pelkäsi, että Gorbatšovin uudistuspolitiikka voi johtaa Neuvostoliiton hajoamiseen. Jos näin kävisi, edessä saattaisi olla samanlainen kauan kestävä sisällissodan kausi kuin tsaarinvallan kukistuessa.

Iloniemi kuului siihen painavaan asiantuntijakaartiin, joka halusi toppuutella intoa YYA-sopimuksen revisiointiin. Hänen mielestään sopimuksen uudistaminen ei ollut tarpeen, sillä Suomen suhteet Neuvostoliittoon eivät olleet olennaisesti muuttuneet Gorbatšovin kaudella. Neuvostoliitolla oli ”legitiimi turvallisuusintressi” Suomen suunnalla, ja se oli jäljellä muuttuneessakin tilanteessa.

Presidentti Koiviston yksipuolinen tulkinta syyskuussa 1990 rikkoi YYA-sopimuksen ympärille luodun koskemattomuuden sädekehän. Sopimuksen ikuisuuden asetti vaakalaudalle Moskovan elokuun 1991 vallankaappausyritys. Neuvottelut YYA:n korvaavasta sopimuksesta käynnistyivät pian.

Suomessa alettiin jo 1990-luvun alkupuolella keskustella Nato-jäsenyydestä. Iloniemi osallistui liittoutumiskeskusteluun aktiivisesti eri foorumeilla. Iloniemi oli avoin jäsenyydelle, piti sen arviointia tärkeänä mutta katsoi, ettei aika jäsenyyden hakemiselle ollut otollinen. Hän ei uskonut, että Naton ovi olisi Suomelle 1990-luvulla ollut aidosti avoinna. Huoli Venäjän reaktiosta oli tärkeä osatekijä varovaisuudessa.

Iloniemen 1990-luvun toiminnan johtava teema oli yksiselitteisesti Euroopan unioni. Himasen mukaan Iloniemi oli jo 1980-luvun loppupuolella asettunut tukemaan Suomen jäsenyyttä Euroopan yhteisössä. Jos näin on, Iloniemen kannanotto oli rohkea ja edusti tuolloin suomalaisen ulkopoliittisen eliitin vähemmistön näkemystä. Iloniemen johtama EVA oli tärkeimpiä jäsenyyden puolustajia, jonka retoriikassa korostuivat taloudelliset näkökohdat. Iloniemelle päätös hakea EY:n jäsenyyttä perustui kuitenkin turvallisuuspoliittisiin syihin. Hän muistutti siitä, että Maastrichtin sopimuksessa käytetty turvallisuuspolitiikan käsite oli laajempi kuin mihin suomalaisessa keskustelussa oli totuttu. Suomen tulevat uhkakuvat eivät olleet ensi sijassa sotilaallisia vaan koskivat turvallisuuden muita ulottuvuuksia. Iloniemi korosti Suomen ja EU:n tärkeimpien jäsenmaiden etujen yhtäläisyyttä, eikä uskonut aitojen demokratioiden sallivan selkeässä liittosuhteessa olevien jäsentensä uhraamista.

Iloniemen läheinen yhteistyö Ahtisaaren kanssa jatkui, kun jälkimmäinen valittiin presidentiksi vuonna 1994. Ahtisaari itse on kuvannut Iloniemeä tärkeimmäksi neuvonantajakseen. Himanen käsittelee kuitenkin yllättävän vähän Iloniemen toimintaa Ahtisaaren sisäpiirissä. Hän tyytyy toteamaan, että Iloniemi kirjoitti joitakin puheita ja antoi tukea presidentinlinnan tärkeimmälle puheenkirjoittajalle Alpo Rusille. Tässä kohdin olisi ollut mielenkiintoista lukea tarkempaa tilintekoa Ahtisaaren aikaan. Miksi Ahtisaaren presidenttiys jäi vain yhden toimikauden mittaiseksi? Mikä meni pieleen – vai menikö mikään?

Omaa asettumistaan nuorsuomalaisten ehdokkaaksi Euroopan parlamentin vaaleissa 1996 Iloniemi analysoi kriittisessä valossa. Puolueloikkaa selittivät pettymys ”paikoilleen jämähtäneeseen” SDP:hen ja pojan Eero Iloniemen suostuttelut. Jaakko Iloniemi ei tullut valituksi, vaikka sai muhevan äänisaaliin. Keskeiseksi ongelmaksi osoittautui nuorsuomalaisen liikkeen heiveröisyys. Lisäksi osoittautui utopiaksi, että valistuksella voisi tehdä vaalityötä. ”Sillä, mitä sanot ei ole juuri mitään merkitystä. Sillä, miten sen sanot on paljon suurempi merkitys”, Iloniemi purki kirjeessä tuntojaan.

Eläkkeelle jäätyään Iloniemi on jatkanut aktiivista kirjoittamista ja esiintymistä. Hänen analyyseilleen on tilausta. 1990-luvun optimismin aikakausi päättyi karusti. Venäjän ja lännen suhteiden kiristyminen on nostanut Suomen ulkopoliittiset linjanvedot jälleen pöydälle. Venäjän Krimin valtaus alkuvuodesta 2014 vaikutti merkittävästi Iloniemen ajatteluun. Hänen aiempi varauksellinen kantansa Suomen Nato-jäsenyyteen kääntyi selvästi myönteiseksi.  Kun Ukrainan sotaa oli käyty kuukausi, Himanen ja Iloniemi kävivät keskustelun, joka toistetaan kirjan lopussa vuoropuhelun muodossa. Toukokuussa 2022 90 vuotta täyttävän Iloniemen ajatus on edelleen kirkas ja terävä.

Hannu Himasen kirja Iloniemi – Eminenssi on hieno läpileikkaus ministeri Jaakko Iloniemen uraan ja sodanjälkeiseen Suomen historiaan. Elämäkerta on päähenkilönsä näköinen. Fortiter in re, suaviter in modo – asiassa vahva, tyylissä lempeä.

Kirjoittaja

VTT Juha-Matti Ritvanen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston poliittisessa historiassa. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa BALTRANS-hankkeessa (The Baltic Sea Region and the Post-Cold War Hysteresis. Security conceptions and practices in transition).

Lisää artikkeleita:

G7-maiden johtajat kokoontuivat Ranskan Biarritziin elokuun lopulla keskustelemaan mm. Iranin tilanteesta, Amazonin metsäpaloista ja kansainvälisestä taloudesta. Ison-Britannian pääministeri Boris Johnson osallistui kokoukseen ensimmäistä kertaa. Kuva: Euroopan unioni

Maailman järjestyksen murros ja Suomi

Paineet toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestystä ja sen arvopohjaa kohtaan ovat kasvaneet historiallisiin mittoihin viimeisen vuosikymmenen aikana. Yhdysvaltain johtoroolia haastavat politiikallaan ennen muita Kiina ja Venäjä, jotka kummatkin pyrkivät hankkimaan itselleen tasavertaisemman aseman Yhdysvaltain rinnalla globaalina vallankäyttäjänä.

Lue artikkeli »