Suomen ulkopolitiikka ulkoministeriön suurlähettiläspäivien valossa.
Hallitusohjelmassa oltiin ennen koronakriisiä listattu eri osa-alueita, joihin Suomi tulee hallitusjakson puitteissa ulkopolitiikassaan keskittymään: monenkeskisen yhteistyön vahvistamista, rauhan rakentamista, globaalin vastuun kantamista esimerkiksi Agenda 2030 -tavoitteista, ja avoimen ja reilun kaupan edistämistä. Sitten iski pandemia.
Vaikka viime vuosikymmenenä nähtiin lukuisia kriisejä – 2015 pakolaisaallosta ilmastonmuutokseen heräämiseen ja Ukrainan sodasta vuoden 2016 brexit-äänestykseen – on kulunut vuosi ollut ennen näkemättömän kriisiytynyt. Maailmanlaajuisesti raportoituja covid-19-tartuntoja oli elokuun lopussa lähes 24 miljoonaa ja kuolemantapauksia yli 800 000. Taloudellisesta taantumasta odotetaan pahinta sitten 1930-luvun suurta lamaa. Kriisitilanteissa tyypillistä on tunnelivisio, jossa nähdään vain edessä oleva tilanne välittömine seurauksineen. Fokus menee kriisin oireiden hoitamiseen eikä niinkään niiden juurisyiden ja rakenteellisten ongelmien kitkemiseen.
On siis positiivista, että elokuun suurlähettiläskokouksen yhteydessä pidetyt puheet eivät tässä suhteessa viitanneet mihinkään poikkeavaan Suomen ulkopoliittiselle linjaukselle. Pitkäjänteiset tavoitteet pysyvät kriisitilasta huolimatta. Ihmisoikeusperustainen ulkopolitiikka säilyy, kansainvälistä yhteistyön edistämistä jatketaan ja kestävään kehitykseen investoidaan.
Puheissa heijastui pikemminkin jo Suomen prioriteetteina olevien asiakohtien lisääntynyt tärkeys vallitsevassa maailmantilassa, jossa jo olemassa olevat ongelmat moninkertaistuvat ja entuudestaan heikossa asemassa olevilla menee entistä huonommin. Presidentti Sauli Niinistön sanoin ”pandemian myötä jo aiemmin havaitsemamme kehityskulut vain vahvistuvat ja nopeutuvat.”
Keskinäisriippuvuus lähtökohtana
Vaikka ulkopoliittiset tavoitteet ovatkin hyviä ja toivottavia, eivät ne tapahdu eristyksissä muusta maailmasta. Globaalit, ylikansalliset haasteet osoittavat keskinäisriippuvuutemme muualla maailmalla tapahtuviin asioihin. Esimerkiksi paikallisesti alkaneet konfliktit ovat nopeasti saaneet kansainvälisen ulottuvuuden, esimerkiksi Syyriassa. Ilmastonmuutoksen vastaiset toimet Kiinassa ja Intiassa vaikuttavat myös Suomeen – eivät välttämättä nyt mutta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Lähes jokaisen maan talous on kytkeytynyt globaaleihin tuotantoketjuihin ja markkinatalouteen, mikä konkretisoitui, kun covid-19-tartunnat levisivät turismin ja kaupan mukana. Näiden ilmiöiden heijastinvaikutukset ulottuvat rajojen yli Eurooppaan ja Suomeen asti.
Miten Suomen tapaiset pienet valtiot siis pystyvät sijoittumaan näiden haasteiden edessä? Keskinäisriippuvuuden takia ei riitä, että Suomen kansallinen varautuminen ja toimenpiteet olisivat hyvällä mallilla – joskin niissäkin huomattiin koronapandemian myötä olevan parantamisen varaa. Koska Suomi on pieni maa rajoitetulla mahdollisuudella vaikuttaa, on se riippuvainen monenkeskisestä yhteistyöstä. Kansainvälisissä järjestöissä jäsenmaat saavat tasapuolisesti äänensä kuulluksi vaikutusvaltaisempien maiden rinnalla. Suurlähettiläskokouksen yhteydessä mainittiinkin, että Suomi on ehdolla YK:n ihmisoikeusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2022–2024 ja ehdolla jäseneksi YK:n turvallisuusneuvostoon 2028.
Ongelmana on kuitenkin se, että kansainvälistä järjestelmää kyseenalaistetaan yhä enemmän. Kuten puheissa mainittiin, monen kansainvälisen sopimuksen – ydinsulkusopimus (NPT), Iranin ydinsopu (JCPOA) ja Avoin taivas -sopimus – tulevaisuus on epäselvä. Pandemia osoitti, miten kriisitilanteessa toimenpiteet loppupeleissä aina pohjautuvat kansalliselle intressille, eikä niinkään pohjoismaalaiseen tai eurooppalaiseen yhtenäisyyteen, saati kansainväliseen solidaarisuuteen. Nyt kilpaa käydään sitä, kuka kehittää toimivan rokotteen ensimmäisenä. Siinä solidaarisuus häviää kansallisille intresseille. Pandemia on entuudestaan järisyttänyt niitä pilareita, joille Suomi ulkopolitiikkaansa perustaa.
Kuva: ulkoministeriö
EU kolmantena tienä
EU:n toimijuutta kyseenalaistettiin jo ennen pandemiaa, esimerkiksi pakolaissopimuksen suhteen, ja epäilystä lisäsi jäsenmaiden haluttomuus pandemian alkuaikoina auttaa toisiaan. Säilyttääkseen uskottavuutensa, tulee EU:n kyetä ratkaisemaan sisäiset erimielisyytensä. Myös Suomessa keskustelua herättänyt, hiljattain hyväksytty elvytyspaketti on kuitenkin esimerkki siitä, että EU tarvittaessa voi kompromissien kautta tehdä suuria päätöksiä.
Geopoliittisesti aktiivisemmalle EU:lle olisi kysyntää, myös Suomen näkökulmasta. Kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari nosti esille EU:n strategisen autonomian ja ulkoministeri Haavisto totesi EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Josep Borrellin peräänkuuluttaneen Euroopalle kolmatta tietä suurvaltakilpailussa, jossa se on kuitenkin monesti joutunut ongelmalliseen välitilaan. Yhdysvallat on esimerkiksi painostanut EU:ta hylkäämään Iranin ydinsovun. Se, että EU löytää itsensä samalta puolelta Kiinan ja Venäjän kanssa ei sinänsä ole ongelma, mutta se luo epäuskoa transatlanttista liittolaisuutta kohtaan. Samaan aikaan se kuitenkin korostaa sitä tosiasiaa, että perinteinen ns. ”länsikategoria” ei ole yhtenäinen vaan EU:lla on myös intressejä, jotka eivät välttämättä mene yhteen Yhdysvaltojen kanssa. Oman etunsa mukaan sen pitäisi myös pystyä toimimaan, eikä vain ”ulkopuolisten […] pakottamana”, kuten Niinistö totesi.
Jotta Suomi paremmin voisi toteuttaa ulkopoliittisia tavoitteitaan, vaaditaan siis, että EU pystyy ratkaisemaan sisäiset kiistansa ja löytää asemansa vallitsevassa maailmanpoliittisessa asetelmassa, joka pandemian myötä on muuttunut arvaamattomammaksi. Pahimmassa tapauksessa EU ja Suomi löytävät itsensä ristiaallokosta kykenemättömänä ohjata omaa laivaansa.
Poikkeustila haastaa oikeusvaltioperiaatteen
Kriisitilassa poikkeuksia sallitaan normaalia helpommin. Vaikka covid-19 vaatikin poikkeuksellisia toimenpiteitä useimmissa maissa, sen sivulle nousi myös pelko siitä, että valtaapitävät pönkittäisivät omaa asemaansa pandemian vastaisen taistelun nimissä, kuten nähtiin Unkarissa. Jo aikaisemmin poikkeustiloja on käytetty hyväksi poliittisiin tarkoitusperiin, esimerkiksi Turkin vallankaappauksen yhteydessä vuonna 2016.
Koska Suomen ulkopolitiikka on ihmisoikeusperustainen, eli arvo- ja sääntöpohjainen, on tämä huolestuttava kehityskulku. Koronapandemian asettama globaali poikkeustila voi voimistaa näitä trendejä. Vaikka Suomi itse kunnioittaisi ja seuraisi sääntöjä, siitä ei ole paljon apua, jos muualla rakennelmaa sorretaan. Yhdysvaltain vetäytyessä ja Kiinan lisätessä läsnäoloaan kansainvälisessä järjestelmässä, on tärkeätä, että ne maat, jotka ovat samalla aaltopituudella Suomen kanssa jatkavat aktiivisesti kansainvälisen normiston ylläpitämistä.
Vaikka Suomi onkin riippuvainen kansainvälisestä yhteistyöstä, on sekin myös itsenäinen toimija omine intresseineen. Laajoissa tavoitteissa kuitenkin kannattaa pitää mielessä pienen toimijan rajallisuus. Resursseja joudutaan todennäköisesti kohdistamaan yhä tarkemmin tietyille osa-alueille, etenkin nyt kun maailmasta on pandemian myötä tullut entistä epävakaampi ja kehitys on ottanut vuosikymmenien edestä takapakkia.
Kirjoittaja
Mariette Hägglund toimii tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Hänen tutkimuksensa keskittyy konflikteihin ja poliittiseen väkivaltaan sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
