Nato ja Eurooppa tarvitsevat ydinpelotteen myös kolmannella ydinaseaikakaudella. Vilkas keskustelu ydinpelotteesta on käynnistynyt Euroopassa.
Kylmän sodan jälkeisen aikakauden päätyttyä ja strategisen kilpailun aikakauden käynnistyttyä ovat ydinaseet palanneet näkyväksi osaksi kansainvälistä politiikkaa ja puolustuskeskustelua. Tästä ovat osoituksena Venäjän viimeaikaiset testit uusilla asejärjestelmillä, keskustelu siitä onko Kiina toteuttanut ydinkokeita sekä Euroopassa herännyt keskustelu siitä, kuinka ydinpelote tulisi toteuttaa. Usein kuulee mainittavan, että maailma on siirtymässä uuteen ydinaseaikakauteen. Mihin tällä viitataan ja mitkä ovat sen keskeiset elementit?
Ensimmäinen ydinaseaikakausi käynnistyi heinäkuussa 1945, kun Yhdysvallat toteutti ensimmäisen ydinkokeen New Mexicossa. Tämä ydinaseaikakausi kesti kylmän sodan ajan. Aikakautta kuvasi vastakkainasettelu lännen ja idän välillä. Suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät luomaan strategista vakautta ensin asevarustelun sekä myöhemmin myös asevalvonnan ja -rajoitusten avulla. Aikakaudella luotiin monet pelotetta ja eskalaatiota koskevat teoriat. Aikakaudella vahvistui myös ydinaseiden käyttöä koskeva tabu ja ydinaseiden leviämiselle asetettiin rajoitteita. Tälle sopimuspohjalle rakennettiin myös Yhdysvaltojen liittolaisilleen tarjoaman laajennetun ydinpelotteen (extended deterrence) periaate, joka on edelleen Naton ydinpelotteen perusta.
Kylmän sodan päättyminen käynnisti niin sanotun toisen ydinaseaikakauden, jolloin Yhdysvallat ja Venäjä kykenivät etenemään ydinaseriisunnassa. Ristiriitaista kyllä, vaikka lännen ja idän välinen jännite ja ydinaseiden määrä laski, niin samaan aikaan syntyi uusia alueellisia ydinasevaltioita: muun muassa Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea. Tästä huolimatta ydinaseet eivät olleet osa jokapäiväistä julkista keskustelua eivätkä ne dominoineet valtioiden välisiä suhteita.
Kuva: Nato
Selvää ajankohtaa kolmannen ydinaseaikakauden alkamiselle on mahdotonta asettaa. Viime vuosien kehityksen myötä on kuitenkin jo mahdollista kuvata, mitkä ovat uuden ydinaseaikakauden pääpiirteet.
Ensinnäkin, Venäjä käy tällä hetkellä Ukrainassa konventionaalista sotaa ydinasesateenvarjon suojassa. Vastuuttomalla ydinaseretoriikalla ja signaloinnilla se pyrkii eristämään Ukrainan ja rajoittaa kumppaneiden sille antamaa tukea. Venäjä on myös modernisoinut ydinasearsenaaliaan ja kehittää uusia järjestelmiä ydinaseiden kuljettamiseen. Tänä päivänä on mahdotonta ajatella kriisiä tai konfliktia Venäjän ja lännen välillä, missä ydinpelotteella ei olisi roolia. Pikemminkin ydinpelote on jo käytössä jokainen päivä. Lisäksi konventionaalista pelotetta ja ydinpelotetta ei voi tarkastella toisistaan irrallisina kokonaisuuksina.
Kuva: Jack W. Aeby / Wikimedia Commons
Toiseksi, Kiinan ydinasevarustelu muuttaa globaalia toimintaympäristöä, mikä on huomioitava myös Euroopassa, sillä Yhdysvaltojen on valmistauduttava toimintaympäristöön, jossa sillä tulee olemaan ensimmäistä kertaa kaksi vertaisvastustajaa. Tämän vuoksi Yhdysvaltojen on mietittävä uudelleen, kuinka se voi tarjota laajennetun ydinpelotteen liittolaisilleen euroatlanttisella ja indopasifisella alueella ja kuinka kumppanit voivat osallistua ydinpelotetta koskevaan taakanjakoon.
Kolmanneksi, kylmästä sodasta poiketen strategista vakautta voidaan tällä hetkellä rakentaa vain peloteraiteella kunnes Venäjä ja Kiina ovat valmiita käynnistämään asevalvontaa ja mahdollista aseriisuntaa koskevat keskustelut. Helmikuussa 2026 raukesi Uusi START -sopimus, joka oli keskeinen Yhdysvaltojen ja Venäjän välinen ydinaseriisuntasopimus. Vaikka maat jatkaisivat sopimuksen noudattamista, on hyvin epätodennäköistä, että uusista sopimuksista voitaisi neuvotella ilman Kiinaa, joka on toistaiseksi ollut haluton astumaan neuvottelupöytään.
Neljänneksi, emme vielä kykene arvioimaan kuinka uudet teknologiat kuten tekoäly ja kvanttilaskenta sekä miehittämättömien järjestelmien ja avaruuden lisääntyvä käyttö muuttavat sodankäyntiä. On epätodennäköistä, että joku uusi teknologia tai asejärjestelmä korvaisi ydinpelotteen, mutta niillä tulee olemaan vaikutuksia siihen, kuinka ydinpelotetta luodaan. Edistysaskelia näillä aloilla ottavat tällä hetkellä siviiliyritykset, joiden innovaatioita siirretään sotilaskäyttöön. Tilanne on haastava, sillä ydinpelotteen ja eskalaation hallinnan teoriat tulevat analogiselta aikakaudelta, jolloin uudet teknologiat syntyivät aseteollisuudessa.
On selvää, että Eurooppa tarvitsee ydinpelotteen myös jatkossa. Ydinpelotetta koskeva julkinen keskustelu onkin lisääntymässä Euroopassa. Käynnissä on ydinpelotekeskustelun proliferaatio, josta voi varmuudella todeta ainoastaan, että se tulee etenemään nopeammin kuin kehitettävät suorituskyvyt. Tästä huolimatta keskustelu on tarpeellista. Toisaalta keskustellaan siitä, kuinka Naton ydinpelotetta tulisi uudistaa ja kuinka eurooppalaisten tulisi osallistua taakanjakoon. Samaan aikaan käydään myös keskustelua siitä, tulisiko eurooppalaisten rakentaa oma Yhdysvalloista riippumaton ydinpelote. Näistä kahdesta vaihtoehdosta vain Naton puitteissa tapahtuva yhteistyö, joka nojaa Yhdysvaltojen tarjoamaan laajennettuun ydinpelotteeseen, voidaan toteuttaa nykyisen kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän puitteissa. Sen tukeminen ja ylläpitäminen on edelleen Euroopan ja Suomen intressi.
Suomi nautti strategisesta vakaudesta, jota ydinpelote sekä ydinaseita koskeva asevalvonta ja -riisunta tuottivat jo kylmän sodan aikana. Tuolloin Suomella oli kuitenkin rajalliset mahdollisuudet seurata ja ymmärtää kokonaisuutta, jolla vakautta tuotettiin – osallistumisesta puhumattakaan. Naton jäsenenä Suomella on entistä suuremmat mahdollisuudet osallistua keskusteluun ja toimiin, joiden avulla strategista vakautta tullaan luomaan kolmannella ydinaseaikakaudella.
Kirjoittaja
Pete Piirainen on toiminut erityisasiantuntijana Suomen pysyvässä Nato-edustustossa vuodesta 2022. Hän on toiminut Maanpuolustus-lehden päätoimittajana 2017–2022. Piirainen on suorittanut 224. maanpuolustuskurssin vuonna 2018.
