Yhdysvaltain pääneuvottelijan kuvaus neuvotteluista ja sopimuksen ratifiointiprosessista

Rose Gottemoeller: Negotiating the New START Treaty
Cambriapress 2021. 215 s.

Yhdysvaltain ja Venäjän strategisia ydinaseita sekä niiden laukaisualustoja ja kantolaitteita rajoittava New START -sopimus tuli voimaan 5.2.2011. Sopimuksen olennainen osa on vahva verifikaatio- ja tiedonvaihtomekanismi. Yhdysvallat ja Venäjä jatkoivat kuluvan vuoden tammikuussa sopimuksen voimassaoloa viidellä vuodella, helmikuuhun 2026 asti.

Rose Gottemoeller, entinen varaulkoministeri ja Naton varapääsihteeri, toimi Yhdysvaltain pääneuvottelijana New START -neuvotteluissa 2009–2010. Gottemoeller on kirjoittanut helppolukuisen ja otteessaan pitävän kirjan neuvottelu- ja ratifiointiprosessista. Kirjaa voi pitää oppikirjana kansainvälisistä neuvotteluista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Näkökulma on luonnollisesti amerikkalainen, mutta Gottemoellerin vahva kokemus Venäjästä antaa uskottavuutta hänen arvioilleen Venäjän toiminnasta neuvotteluissa.

Gottemoeller korostaa, että lähtökohtana neuvotteluissa oli Yhdysvaltain turvallisuusintressin identifioiminen ja siinä pitäytyminen. Intressiksi määriteltiin Venäjän strategisten hyökkäyksellisten strategisten ydinaseiden eliminoiminen ja rajoittaminen. Lisäksi varmistettiin, ettei Venäjä voisi nopeasti lisätä ydinaseidensa määrää ja että mahdolliset sopimusrikkomukset eivät jäisi huomaamatta. On helppo päätellä, että Venäjän intressit olivat hyvin samankaltaiset. Tässä toteutuu kansainvälisten neuvotteluiden ja sopimusten ydintavoite, kaikki antavat jotain ja saavat vastineeksi jotain enemmän.

Keskeistä on myös se, mistä ei haluta neuvotella. Neuvottelut perustuivat presidenttien Obaman ja Medvedevin Lontoossa 1.4.2009 antamaan yhteislausuntoon. Ohjuspuolustus jätettiin lausunnossa asevalvontaneuvottelujen ulkopuolelle, asia josta Yhdysvallat piti tiukasti kiinni ja jota Venäjä koetti koko ajan muuttaa. Ohjuspuolustus mainitaan sopimuksen johdantotekstissä, mutta siitä ei ole mainintaa varsinaisessa sopimuksessa.

 

Korkean tason poliittinen sitoumus ja tuki olivat niin ikään ensiarvoisen tärkeitä neuvotteluiden onnistumiselle. Neuvottelut perustuivat presidenttien antamalle valtuutukselle ja ohjeelle. Lisäksi presidentit puhuivat keskenään useaan otteeseen neuvotteluiden aikana ja ratkoivat jopa aika yksityiskohtaisia kysymyksiä. Presidenttien tuki mahdollisti myös asevoimien komentajien kaksi tapaamista neuvottelujen vauhdittamiseksi. Tämäkin aivan keskeistä neuvoteltaessa molempien maiden sotilaallisen turvallisuuden tärkeimmistä asioista.

Gottemoeller tuo perustellusti esiin, että Venäjän silloinen pääministeri Vladimir Putin vaikeutti neuvotteluja omilla ulostuloillaan. Putinin kritiikki kohdistui nimenomaan ohjuspuolustuksen jäämiseen sopimuksen ulkopuolelle. Gottemoeller arvioi, että Venäjän pääneuvottelija Anatoli Antonov (nykyisin suurlähettiläs Washingtonissa) ei voinut aina olla varma miten paljon kutakin tahoa kannatti kulloinkin kuunnella.

Gottemoeller kuvaa lyhyesti minkälaista on johtaa ydinaserajoitusneuvotteluja naisena. Vaikutelmakseni jää, että kirjoittaja on varovainen ja kerrottavaa olisi ollut enemmänkin. Gottemoeller oli ollut ennen neuvotteluja kolme vuotta Carnegien Moskovan toimiston johtaja. Hän kuvaa venäläistä hallintokulttuuria misogyyniseksi. Tämä näkyi naisten asemassa ja kohtelussa Venäjän delegaatiossa. Gottemoellerilla oli jonkin verran tekemistä myös omassa delegaatiossaan, jossa johtajalta odotettiin ”oikeanlaista” tiukkuutta neuvotteluissa. Jokaiselle silmänsä ja korvansa auki pitävälle, Gottemoellerin kuvaukset ovat tutunomaisia myös Suomessa.

Neuvotteludynamiikkaan vaikuttavat neuvotteluvaltuuskunnan sisäinen koheesio, suhde vastapuolen neuvottelijoihin sekä neuvotteluvaltuuskunnan ja pääkaupungin välinen yhteistyö. Gottemoeller kuvaa kaikkia näitä elävästi ja yksityiskohtaisesti. Yhdysvaltain neuvotteluvaltuuskunnan henki ja työnjako näyttävät olleen kohdallaan. Gottemoeller kiittää vuolaasti neuvotteluvaltuuskuntansa työtä. Gottemoellerin ja Antonov ovat kaksikielisiä, joka helpotti epävirallista kanssakäymistä ja asioiden pohdiskelua. Oman pääkaupunkinsa kanssa Gottemoellerilla näyttää olleen tyypilliset neuvottelijan ongelmat: pääkaupunki odottaa nopeita tuloksia, haluaa käsiohjata, eikä aina luota neuvottelijaan. Presidentin avustajien kritiikin kovimmissa vaiheissa tuki löytyi Staten esimiehistä, Hillary Clintonia myöten.

Ydinaserajoitusneuvottelujen vetäminen ja sopimuksen aikaansaaminen ovat vaikea ja monimutkainen tehtävä, mutta sitä on myös sopimuksen ratifiointi Yhdysvaltain senaatissa. Gottemoeller kuvaa erinomaisesti miten haasteellinen harjoitus 2/3 enemmistön saaminen senaatissa on.

Varapresidentti ja pitkäaikainen senaattori Joe Biden osallistui aktiivisesti yksittäisten senaattorien vakuuttamiseen sopimuksen siunauksellisuudesta ja koko ratifiointiprosessin läpivientiin. Prosessilla oli oma vetäjä senaatissa ja vastaavasti oma koordinaattori hallinnossa, joka varmisti, että hallinnosta tulevat vastaukset senaattoreiden ja näiden avustajien kysymyksiin pysyivät linjassa. Oma prosessinsa oli yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen, mukaan lukien kansallisen turvallisuuden asiantuntijoiden ja uskonnollisten yhteisöjen tuki sopimukselle sekä mediaan vaikuttaminen eri puolilla maata.

Senaatti äänesti sopimuksen ratifioinnista 22. joulukuuta 2010 ja sopimus sai taakseen 72 ääntä, viisi enemmän kuin olisi ollut välttämätöntä. Senaatti velvoitti päätöksellään hallinnon aloittamaan keskustelut Venäjän ei-strategisista ydinaseista. Yhdysvallat ottikin asian esille, mutta Venäjän vastaus oli tiukka ei. Senaatti äänestää nykyään entistä selvemmin puoluelinjojen mukaisesti ja demokraattipresidentin on jatkossa entistäkin vaikeampi saada valtiosopimusta ratifioitua senaatissa.

Lopuksi: puhelimeni soi lokakuisena iltana 2011 kodissamme New Yorkissa. Soittaja ilmoitti olevansa Yhdysvaltain asevalvonnasta vastaava apulaisulkoministeri Rose Gottemoeller. Hänellä oli huoli, johon hän toivoi minun olevan ratkaisu. Yhdysvallat halusi järjestää YK:n aseriisuntaa ja turvallisuutta käsittelevän komitean (1. komitea) kokouksen yhteydessä ydinasevaltioiden P5-kokouksen, johon osallistuisivat myös Intia ja Pakistan. Kiina korosti kokouksen epävirallista luonnetta ja halusi paikalle neutraalin tahon. Gottemoeller oli keksinyt, että 1. komitean puheenjohtajana olisin sopiva taho olemaan läsnä kokouksessa. Kokous järjestettiin, Intia osallistui, Pakistan ei. Kokous oli yksi oudoimpia tapauksia virkaurallani. Olemme Gottemoellerin kanssa tavatessamme muutamaan otteeseen päivitelleet lokakuun 2011 kummallista kokousta.

Kirjoittaja

Jarmo Viinanen on suurlähettiläs ja asevalvonnan johtava asiantuntija ulkoministeriössä. Viinanen on suorittanut 149. maanpuolustuskurssin.

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Lisää artikkeleita:

Albert Edelfelt: Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä 1887. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Hannu Aaltonen.

Ihmisen kuvaaminen ja sokeat pisteet

Keräilyn ja esittämisen historia tuntee koko joukon kummallisuuksia, jotka eivät enää tämän päivän näkökulmasta täytä sopivaisuuden tunnusmerkkejä. Myös taiteen historia on täynnä tirkistelylle alttiita aiheita. Kuinka näitä esimerkkejä tulee lukea? Pitääkö hävetä? Vai kontekstualisoida?

Lue artikkeli »