Jaakko Iloniemi & Henri Vanhanen:
Vuosisadan kilpajuoksu.
Docendo 2024.

Kansainvälisten suhteiden asiantuntijoiden laajasti jakama hyväksymä on, että maailmanpolitiikassa eletään paraikaa perustavanlaatuista murroskautta.
Muutoksen sanallistaminen on kuitenkin ollut haastavaa. Kansainvälisen politiikan tutkijat ovat erimielisiä maailmanjärjestyksen luonteesta. Onko maailma edelleen yksinapainen vai olisiko globaalia valtatasapainoa syytä kuvata kaksi- vai jopa moninapaiseksi?
Toisin kuin kylmässä sodassa nykyiselle kansainvälispoliittiselle aikakaudelle ei myöskään ole löytynyt yleisesti jaettua termiä. Elämmekö uutta kylmää sotaa, suurvaltakilpailun aikaa vai olisiko epookille syytä keksiä aivan uusi kuvaus?
Ministeri Jaakko Iloniemi (s. 1932) ja Puolustus- ja Ilmailuteollisuus PIA ry:ssä työskentelevä Henri Vanhanen (s. 1993) työntävät lusikkansa rohkeasti tähän monimutkaiseen soppaan tuoreessa teoksessaan Vuosisadan kilpajuoksu. Kahta sukupolvea edustavan kansainvälisen politiikan ammattilaisen esseekokoelman tavoitteena on ”tarjota näkymiä välillä sekavaan ja vaikeasti ymmärrettävään maailmaan”.
Kirjoittajat tähdentävät, että kyseessä ei ole akateeminen teos, vaan kirja ”on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat syventyä aikamme ongelmiin ja ilmiöihin”. Kaksikko lupaakin esittää ”yhden tulkinnan siitä, missä maailma seisoo ja miten se voisi muuttua tällä vuosisadalla”. Lintuperspektiivitulkinnoille on eittämättä tilausta.
Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä niistä kirjoittajat maalaavat kansainvälisen politiikan isoa kuvaa. Seuraavassa kahdessa osiossa he käyvät läpi yksittäisten valtioiden ja Euroopan unionin roolia kansainvälisessä murroksessa.
Kirja päättyy haastattelumuotoiseen epilogiin, jossa yhtäältä syvennyttään edellisissä osioissa käsiteltyihin teemoihin ja toisaalta keskustellaan kysymyksistä, jotka eivät varsinaisissa luvuissa saaneet palstatilaa.
Kirjan vuosisataiseen perspektiiviin viittaavasta nimestä huolimatta kirja on pääasiassa nykyhetkessä kiinni olevaa analyysiä kansainvälisen politiikan tolasta. Pyrkimykset kurottaa katsetta kovin kauas tulevaisuuteen jäävät lopulta verrattain vähäisiksi. Tätä ei voida lukea moitteeksi, sillä viittaavathan kirjoittajat itsekin fyysikko Niels Bohrin ja baseball-tähti Yogi Berran tunnetuksi tekemään lausahdukseen ennustamisen ja erityisesti tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta.
Kovin rohkeat tulevaisuudenvisiot olisivatkin voineet nakertaa kirjan uskottavuutta. Kuka olisi esimerkiksi 1920-luvun puolivälissä nähnyt sen, mitä mullistuksia vuosisata lopulta toi tullessaan? Kansainvälisellä politiikalla on taipumus yllättää jopa kaikkein terävimmätkin tarkkailijansa. Vuosikymmenien päähän ulottuvien näkymien maalaamisen asemesta on lopulta fiksumpaa tarjota tienviittoja siitä, mihin maailma näillä näkymin on kulkemassa. Tässä kirjoittajat onnistuvat hyvin.
Mutta mitkä vallat määrittävät maailmanpolitiikan säännöt ja raamit? Iloniemi ja Vanhanen nostavat maailmanpolitiikan kärkijoukkoon kolme peluria: Yhdysvaltain, Kiinan ja Euroopan unionin. Kahden ensimmäistä toimijan sisällyttäminen kärkikastiin on itseoikeutettua, mutta EU:n lukeminen mukaan Yhdysvaltain ja Kiinan rinnalle olisi vaatinut aavistuksen lisää perusteluita. Yhtä kaikki, EU:takin käsittelevä luku on kuranttia tavaraa.
Esseet Yhdysvalloista ja Kiinasta lukeutuvat kirjan parhaimpien tekstien joukkoon. Iloniemi pureutuu elegantisti Yhdysvaltain yhteiskunnan ja ulkopolitiikan peruskysymyksiin. Vanhasen läpileikkaava Kiina-analyysi on kattava ja huolellisesti tehty.
Kiina-lukuun sisältyvän Kiinan ja Yhdysvaltain kamppailun tarkastelun olisi tosin perustellusti voinut laajennettuna nostaa teoksen ensimmäiseen, maailmanpolitiikan suurta kuvaa käsittelevään osaan, jossa erityisesti pohditaan niin kutsutun globaalin etelän nousua. Näiden kahden suurvallan välinen kamppailu on kuitenkin viime kädessä tekijä, joka määrittää kansainvälisen politiikan tulevaisuuden suunnan.
Kirjan kolmannessa osassa käsitellään seitsemää haastajan asemassa olevaa valtiota. Näistä vahvimmat toimijat ovat Venäjä ja Intia. Itänaapuriamme analysoiva luku on vähemmän yllättäen synkkä. Tekstin kirjoittaja Henri Vanhanen ei penää länneltä aggressiivista patoamispolitiikkaa, mutta toisaalta toteaa, että uhmakas, taantuva ja Pekingiin nojaava Venäjä on lännelle ongelma Moskovan valta-aseman rajoista huolimatta. Mitä Intiaan tulee, niin kaikesta potentiaalistaan huolimatta Vanhanen olettaa sen jäävän tulevaisuudessakin Kiinan varjoon.
Vaikka kirjan fokus on ennen kaikkea maailmanjärjestyksellisissä kysymyksissä, monet lukijat varmasti myös pohtivat sitä, mitä johtopäätöksiä Suomen tulisi meneillään olevasta murroksesta vetää.
Yhdysvallat-luvussaan Iloniemi pohtii kiinnostavasti, voiko Suomi nykyisessä maailmantilanteessa luottaa Yhdysvaltoihin liittolaisena. Luvun päättävä johtopäätös on raadollinen mutta osuva: ”niin kauan kuin Suomi on olennainen lisä Yhdysvaltain johtaman liittokunnan eli Naton turvallisuudelle, sopimuksetkin ovat molemmille osapuolille puolustamisen arvoisia”. Toivokaamme tätä.
Sekä kirjan alku- että loppupuolella toistuu näkemys, että Suomen olisi aiempaa enemmän satsattava suhteisiinsa nouseviin globaalin etelän maihin. Varmasti näin, mutta mihin riittää pienen maan kapasiteetti tai kaistanleveys tilanteessa, jossa Suomen lähialueen turvallisuuteen liittyy merkittäviä huolenaiheita. Kirjan julkaisutilaisuudessa Iloniemen vastaus yleisökysymykseen Suomelle tärkeimmistä kehityskuluista oli selvä ja perinteinen: Venäjä.
Kaiken kaikkiaan Iloniemen ja Vanhasen teos on hyvin kirjoitettu, perusteltu ja helppolukuinen teos kansainvälisen politiikan suurista trendeistä. Miehet toisin sanoen tekevät sen, mitä kirjan alkulehdillä lupaavat. Sitä voi erityisen lämpimästi suositella maailmanpolitiikasta kiinnostuneille nuorille, joita ura kansainvälisten kysymysten parissa kiinnostaa.
Kirjoittaja
Matti Pesu on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän on suorittanut 245. maanpuolustuskurssin.