YYA-ajan Suomi ja Pohjola suurvaltojen ydinasestrategioiden leikkauspisteessä

Muutos ydinaseiden käytön strategiassa johti ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan 50-luvun lopulla. Neuvostoliiton etupiiri oli uhattuna ja se yritti myös estää Kiinaa kehittämästä ydinasetta. Länsi-Saksan oman ydinasekyvyn havittelu lisäsi suurvaltojen huolia. Berliinin kriisillä ja Länsi-Saksan liittolais- ja ydinasepolitiikalla on ollut erittäin keskeinen merkitys koko Europan sekä pohjoisen alueen turvallisuuspolitiikan kannalta. Länsi-Saksa hyväksyi Naton ydinasetakuut ja luopui oman ydinpelotteen ajatuksesta. Lisäksi Kuuban kriisi nosti ydinaseiden leviämisen estämisen agendalle. Euroopassa vallinnut epävarmuus sai aikaan ajatuksia ydinaseettomista vyöhykkeistä ja Kekkosella oli vahva rooli Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen promoottorina – vaikkakin tämän Väyrynen toteaa olleen enemmän idänsuhteiden hallintaa kuin todellista asevalvontapolitiikkaa. Vuoden 1968 ydinsulkusopimus loi pohjan ydinaseriisunnalle ja ydinaseiden leviämisen estämiselle. Aseriisunta sai lisäpontta kiristyneestä suurvaltatilanteesta sekä Yhdysvaltain sijoitettua Pershing-ohjuksia Eurooppaan. Tämä euro-ohjuskriisi antoi pontta myös ydinaseiden vastaiselle liikkeelle.

Suomen asema suurvaltojen välisessä ydinasevarustelussa oli selkeä: Suomen geopoliittinen sijainti on sellainen, että kylmän sodan aikana mahdollisesti myös lännen ydinaseita olisi käytetty Suomessa olevia kohteita vastaan. Suomen puolueettomuuspolitiikassa ydinaseet sekä ydinpelotteen merkitys olivat häivytetty taka-alalle. Kekkosen armeijakriittisyys, Koiviston kaksijakoinen asemoituminen puolustuksen ja rauhanliikkeen välissä sekä politiikan kiemurat, kuten noottikriisi, yöpakkaset ja puolueiden väliset pesänselvittelyt, saavat osansa Väyrysen tutkimuksissa. Nyt Nato-jäsenenä osa tuon aikaisista ajatuksista, kuten täydellisen puolueettomuuspolitiikan harjoittaminen ja ydinaseettomat vyöhykkeet, tuntuvat jopa absurdeilta.

Suomeen kohdistuvaa ydinaseuhkaa pidettiin todellisena 60-luvulle saakka, jonka jälkeen puolustuksen kehittämisessä keskityttiin tavanomaisen hyökkäyksen torjumiseen eikä ydinasehyökkäystä enää nähty relevanttina. Myös rauhanliike alkoi kasvaa ja saada jalansijaa tuolloin. Väyrysen mukaan Suomen merkitys oli toimia kummankin suurvallan kannalta puskurivyöhykkeenä ja läpikulkualueena. Suomea ei pidetty sodan mahdollisena osapuolena, vaan olosuhteiden uhrina – tästä ei käyty kuitenkaan julkisesti keskustelua. Ydinaseiden käyttöä pohdittiin lähinnä niiden vaikutusten osalta muun muassa lääketieteellisestä näkökulmasta ja väestönsuojelun merkitystä korostettiin. Väyrysen mukaan Suomi rakensi puolustuksensa tarpeisiin ”kaksiteräisen miekan”, joka oli suunnattu Natoa vastaan ja myös piilotetusti Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle.

Ydinaseiden merkitystä Euroopan turvallisuudelle on pohdittu paljonkin, mutta pohjoisen alueen sekä Kuolan ja Pohjois-Suomen merkitys suurvaltanäkökulmasta ovat jääneet vähemmälle. Myös Norjan asemaa on nostettu esiin kovin vähän suomalaisessa keskustelussa, vaikka usein toiminnassa ja päätöksenteossakin tukeudumme pohjoismaalaisiin viitekehykseen. Norjan pitkäaikainen kielto ottaa ydinaseita maaperälleen rauhanaikana ei ollut niin mustavalkoinen: Norja piti Naton täysimittaista pelotetta turvallisuutensa edellytyksenä ja oli valmis ottamaan kriisin syvetessä jopa ydinaseita alueelleen.

Kirjan painopiste on enemmän taaksepäin katsova, ja Väyrynen myös toteaa olevansa ydinaseiden vastustaja. Pohdinnat perustuvat pitkälti aikaan ennen Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta mukana on myös näkemyksiä Suomen sekä Ruotsin aseman muutoksesta Nato-jäseninä. Väyrynen spekuloi myös millainen Suomen rooli Naton ydinpelotteen osalta tulisi olla ja hän näkee sen hyvin rajoitettuna. Ydinpelote ei toimi pelotteena vain joukkotuhoaseita vastaan niin kuin teksti antaa ymmärtää, vaan kaikkea sotilaallista voimankäyttöä vastaan. Nato harjoittelee ydinpelotetta vuosittain, mutta harjoituksissa ei kuitenkaan ole mukana ydinaseita toisin kuin Väyrynen spekuloi.  Ydinpelotteen keskeinen elementti on siihen sisältyvä epämääräisyys, jonka tarkoituksena on vaikeuttaa vastustajan laskelmia ja siten lisätä pelotteen vaikutusta. Ydinaseita koskeva tieto on valtioiden sekä Naton osalta äärimmäisen korkealle turvaluokiteltua tietoa, ja se asettaa haasteensa myös alan tutkimukselle. Tämä haaste näkyy myös Väyrysen pohdinnoissa, joista osa on väkisinkin hieman spekulatiivisia.

Ydinpelote on keskeinen osa Naton pelotetta ja puolustusta. Suomi on nyt osa Naton ydinpelotetta ja siihen liittyvää suunnittelua, ja nyt olisi hyvä suunnata katseitamme myös tulevaan: mihin ydinpelote kehittyy? Miten varmistamme ydinaseiden leviämisen estämisen sekä ydinaseriisunnan säilymisen yhä kiristyvässä maailmantilanteessa? Suomen tulee osaltaan osallistua liittokunnan taakanjakoon niin konventionaalisen kuin myös ydinpelotteen toimeenpanon osalta. Naton konventionaalisiin ja ydinaseisiin perustuvan pelotteen ja puolustuksen koherenssi kaikissa toimintaympäristöissä on tärkeämpää kuin koskaan aiemmin.