Pääkirjoitus

Karikkoisilla vesillä

Elämme keskellä maailmanjärjestyksen murrosta. Murros on tosin kestänyt jo niin kauan, että sen toteaminen on kokenut inflaation.

Keskellä murrosta on vaikea arvioida kehityksen suuntaa tai vauhtia. Menneisyys näyttää selvältä, kun taas kaikki ympärillämme on epäselvää. Vasta tulevaisuudessa pystyy taitava historioitsija kertomaan miksi ja miten asiat etenivät. Joitain havaintoja voimme kuitenkin tehdä jo nyt.

Nykyisen maailmajärjestyksen peruspilarit rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen. Ne kestivät kylmän sodan vastakkainasettelun ja kylmän sodan päättymisen. Neuvostoliiton hajottua odotettiin, että ”historia päättyy” ja koittaa liberaalin maailmanjärjestyksen kultakausi. Demokratiasta uskottiin tulevan vallitseva poliittinen järjestelmä ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden piti tehdä sotilaallisesta voimankäytöstä hyödytöntä.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Viimeistään Venäjän hyökkäys Ukrainaan osoitti, että sotilaallista voimaa ollaan jälleen valmiita käyttämään – taloudellisista kustannuksista huolimatta. On myös myönnettävä, että kilpailevan ideologian puuttuessa demokraattiset järjestelmät ja liberaali sääntöpohjainen maailmanjärjestys jäivät vaille tarvittavia uudistuksia. Nyt molemmat ovat kritiikin kohteena.

Autoritaariset johtajat haastavat demokratian periaatteet ja pyrkivät osoittamaan, että he kykenevät tekemään nopeita päätöksiä samaan aikaan kun demokratiat heidän mukaansa rappeutuvat. Kansainvälisiin ja rajat ylittäviin ongelmiin tarjotaan kansallisia ratkaisuja ja kansainvälinen yhteistyö kuvataan esteenä kansallisen intressin ajamiselle. Samankaltaisia mielipiteitä esitetään sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Kritiikki poliittista järjestelmää ja vanhoja valtapuolueita kohtaan sekä globalisaatiota ja kansainvälistä yhteistyötä kohtaan ovat itse asiassa yhdistyneet.

Liberaali sääntöpohjainen maailmajärjestys ei ole ennalta määrätty kansainvälisen järjestyksen lopputila, jonka mukaan valtiot tulevat ikuisesti hoitamaan keskinäiset suhteensa ja harjoittamaan yhteistyötä. Viimeisen seitsemänkymmenen vuoden aikana se on kuitenkin osoittanut kykynsä uudistua ja sopeutua valtioiden voimatasapainon muuttuessa tai uusien kysymysten noustessa kansainväliselle asialistalle. Samanlaista uudistuskykyä tarvitaan nyt käynnissä olevan murroksen keskellä. Liberaalin sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen uudistaminen mahdollistaa myös ratkaisujen löytämisen aikamme uusiin kansainvälisiin haasteisiin. Tämä auttaisi myös palauttamaan äänestäjien luottamuksen yhteistyöhön ja vahvistaisi näin demokratiaa.

Entä mitä yksittäinen pieni valtio voi tehdä murroksen keskellä? Suomi kuuluu edellisen murroskauden ehdottomiin voittajiin. Vaikka Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kuvaa jatkuvuus, oltiin kylmän sodan päättyessä valmiita tekemään nopeita päätöksiä ja määrittämään turvallisuus- ja puolustuspolitiikan fundamentit uudelleen oman liikkumatilan varmistamiseksi ja aseman vahvistamiseksi.  Presidentti Koiviston sanoin: ”Jos purjehditaan karikkoisilla vesillä ja katsotaan vain, että vana on suorana takana, niin siinä käy huonosti.”. On tärkeää, ettemme tässäkään murroksessa katso vain taakse syntyvää vanaa.

Pete Piirainen
Päätoimittaja

Share on twitter
Share on facebook
Share on linkedin

Muut pääkirjoitukset: