”Hallitus on vihollinen, kunnes tarvitset ystävän” totesi Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri William Cohen toimiessaan senaattorina 1990-luvulla. Koronapandemian vuoksi kaikkialla maailmassa on jouduttu pohtimaan valtion ja kansalaisen suhdetta uudessa valossa.
Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisen suhde valtioon poikkeaa merkittävällä tavalla Yhdysvalloista, jossa valtion tuki kansalaiselle on rinnastettu lähes kirosanaan. Siitä huolimatta Pohjoismaidenkin välillä on ollut suuria eroja siinä, kuinka ne ovat koronapandemiaan vastanneet.
Oman ääripäänsä muodostavat Kiina ja Venäjä. Kiinan mittavat ja nopeat toimet epidemian kukistamiseksi saivat aluksi kiitosta. Epäiltiin, voisiko demokraattinen valtio edes toimia yhtä päättäväisesti. Nyt voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, johtiko Kiinassa tapahtunut tiedon pimittäminen ja salailu koronaviruksen leviämiseen. Myös presidentti Putin vähätteli pitkään pandemian vaikutuksia Venäjällä. Koronaviruksen levitessä hänen kannatuslukunsa ovat laskeneet historiallisen alas.
Alueellinen epidemia Kiinassa muuttui globaaliksi pandemiaksi juuri niin nopeasti kuin asiantuntijat ovat kriisiskenaarioissa ennustaneet. Silti viruksen leviäminen yllätti kaikki.
Suomi on varautumisen ja kokonaisvaltaisen turvallisuuden mallimaa. Tämä varmasti selittää, miksi olemme selviytyneet ensi kuukausien aikana verrattain hyvin. Silti omissa toimissamme on ollut puutteita ja virheitäkin on tapahtunut. Niistä tulee oppia. Varautuminen yksin ei riitä, tarvitaan myös yhteistä suunnittelua ja ministeriöiden välistä yhteistyötä.
Puutteita on ollut myös kansainvälisessä ja eurooppalaisessa yhteistyössä. Kansalliset toimet ovat kiireessä korostuneet yhteistyön ja solidaarisuuden sijaan. On jopa tulkittu, että kyseessä voi olla pysyvämpi muutos. Tämä olisi kohtalokasta – kansalliset rajoitustoimet eivät tuo pandemiasta ulospääsyä päivääkään lähemmäksi. Suotuisaan loppuasetelmaan päästään vain yhteistyön avulla ja tarvittaessa toisiamme tukien. Olemme kaikki samassa veneessä.
Olemme samassa veneessä myös Itämeren alueella, mikä on tämän Maanpuolustus-lehden teema. Pandemian tavoin Itämeren alueen talouteen, ympäristöön ja turvallisuuteen liittyvissä haasteissa suojaa eivät tuo valtioiden rajat. Haasteisiin vastaaminen edellyttää eri toimijoiden välistä yhteistyötä: hallitustenvälisen toiminnan lisäksi tarvitaan valtionhallinnon sisäistä yhteistyötä sekä yhteistyötä yritysten, tutkijoiden, poliitikkojen ja valtioiden välillä. Näitä yhteistyörakenteita käsitellään tämän lehden artikkeleissa.
Lehdessä tarkastellaan myös Itämeren turvallisuuskysymyksiä. Venäjän toiminta Ukrainassa vuonna 2014 muodostui vedenjakajaksi myös Itämeren turvallisuuden näkökulmasta. Alueesta, joka oli vielä kylmän sodan aikaan ollut sivunäyttämö, tulikin päänäyttämö.
Muuttuneen turvallisuustilanteen tarkastelu on osoittanut Suomelle ja Ruotsille sekä Nato-kumppaneillemme, että Itämeren alueen puolustusarkkitehtuuri on jakamaton. Puolustusratkaisusta riippumatta on oltava kyky tehdä yhteistyötä normaaliaikana ja poikkeusoloissa. Yhteiset intressit voivat toimia yhteistyön perustana, vaikka perinteiset sopimusvelvoitteet puuttuisivat.
Suomen vahva puolustus on edellytys itsenäisyyden turvaamiselle. Samalla se luo Itämeren alueelle vakautta ja tekee meistä puolustuskumppanin, jonka kanssa halutaan tehdä yhteistyötä.
Vuosikymmeniä sitten tehdyt päätökset ovat varmistaneet puolustuskykymme ja sen, että tärkeimmät kumppanimme haluavat keskustella kanssamme Itämeren puolustuksesta. Tulevan puolustusselonteon linjaukset varmistavat, että asemamme säilyy yhtä vahvana Itämerellä myös tulevaisuudessa.
Pete Piirainen
Päätoimittaja
